Yksinäisyyttä on totuttu pitämään yksilön psykologisena ongelmana, josta on syytetty milloin sosiaalisten taitojen puutetta, milloin ujoutta, milloin eristäytymistä – mutta onko yksilön syyllistäminen todella hedelmällisin katsantokanta tämän kansantaudin torjumiseen? Onko ongelman ratkaiseminen yksilön vastuulla?
Yksinäisyys on paitsi psykologinen myös sosiaalinen ilmiö. Jos uskomme vuorovaikutuksen luovan sosiaalista todellisuutta (kuten viestinnän konstitutiivinen näkökulma esittää), tulisi yksinäisyyttä sosiaalisena ilmiönä tarkastella myös vuorovaikutustieteiden näkökulmasta. Tässä tekstissä avataan tällaista näkymää.
Työkontekstissa puhutaan työyksinäisyydestä eli työn äärellä koetusta yksinäisyydestä. Työyksinäisyyttä kokee joka neljäs suomalainen (HelsinkiMissio, 2022) – vastaava määrä kokee työuupumusoireita. Työuupumus eli burnout saa kuitenkin mediassa paljon enemmän palstatilaa kuin työyksinäisyys. Seurauksiltaan työyksinäisyys on silti nähtävä yhtä vakavana olotilana kuin työuupumus: työyksinäisyys vaikuttaa negatiivisesti sekä työsuorituskykyyn että organisaatioon sitoutumiseen ja lisää irtisanoutumisen riskiä. Lisäksi työuupumus ja stressistä johtuvat sairauspoissaolot ovat yleisempiä niillä, jotka kokevat työssään yksinäisyyttä. Elimistölle krooninen yksinäisyys tekee samaa kuin 15 savuketta päivässä.
Tein maisterintutkielmani työyhteisön vuorovaikutuksen merkityksestä työyksinäisyyden kokemiselle. Keräsin monipuolisen aineiston 11 osallistujalta. Graduni tulosten perusteella työyksinäisyyttä kokeneet pitävät työyhteisön vuorovaikutusta puutteellisena, ja sen muuttamisessa nähdään mahdollisuus lieventää työyksinäisyyttä.
Mikä sitten on vuorovaikutuksen merkitys työyksinäisyydelle? Millaista on puutteellinen vuorovaikutus työyksinäisyyden näkökulmasta?
Työyhteisön vuorovaikutuksen yhteys työyksinäisyyden kokemukseen
Työyksinäisyys voidaan määritellä yksilön ahdingoksi, joka kumpuaa työyhteisön vuorovaikutussuhteiden riittämättömyydestä. Onkin muistettava, että yksinäisyys on eri asia kuin yksin oleminen eli sosiaalinen eristyneisyys: ihmisten keskelläkin voi kokea itsensä yksinäiseksi. Vaikka yksinäisyys on subjektiivinen kokemus, ei subjektiivisuuteen voida ripustautua enää siinä vaiheessa, kun kokemus koskettaa neljäsosaa työväestöstä.
Vuorovaikutus on jo määritelmän perusteella keskeinen osa yksinäisyyden ilmiötä. Koska vuorovaikutussuhteet rakentuvat vuorovaikutuksesta, herää kysymys, miksei työyksinäisyyttä kokeva saa työyhteisössä osakseen sellaista vuorovaikutusta, josta rakentuisi riittäviä vuorovaikutussuhteita. Tämä on suoraviivaisuudessaan työyhteisön vuorovaikutuksen ja työyksinäisyyden yhteys.
Riittävä tai riittämätön vuorovaikutussuhde on tietysti kokijan subjektiivinen arvio, etenkin työpaikalla. Joillekin on täysin riittävää moikata ja heipata työtoverit aamuin illoin, kun toiset taas kaipaisivat tukea, palautetta ja jaettua huumoria. On esitetty, että suurempi todennäköisyys yksinäisyyteen olisi juuri niillä, jotka näitä asioita kaipaavat enemmän (Wright & Silard, 2021). Työyhteisöissä tulisi siis tunnistaa jäsenten sosiaalisia tarpeita nykyistä paremmin, jotta vältyttäisiin yksinäisyyden seurauksilta.
Graduni tuloksista ilmenee muun muassa, että työyhteisön tuessa ja palautteessa kohdataan puutteita ja että yhteisöllisyys on vähäistä niin lähi- kuin etätyössä. Työyhteisön käytänteet ja kulttuuri välittävät yksin pärjäämisen viestiä. Kahvihuonekeskusteluista työyksinäisyyttä kokevilla on kahtalainen käsitys tulosten perusteella: joko heidän läsnäoloonsa reagoidaan hiljaisuudella (eli heidät suljetaan jutustelun ulkopuolelle) tai he havaitsevat taukotiloissa negatiivisia asenteita, joihin eivät halua osallisiksi. Näistä havainnoista on löydettävissä vankka yhteys vuorovaikutukseen.
Linssejä työyksinäisyyteen viestinnän käsitteistä
Viestinnän tieteenalalta on löydettävissä monia käsitteitä ja ilmiöitä, jotka ovat hyödyksi työyksinäisyyden ymmärtämisessä. Muutamia keskeisimpiä ovat vuorovaikutussuhteet, vuorovaikutusosaaminen ja viestintäkulttuuri sekä sosiaalinen tuki ja kuuluminen (belonging).
Yhtäältä jotkut yksinäisyyttä kokevat raportoivat, etteivät osaa muodostaa läheisiä vuorovaikutussuhteita (Knox ym., 2007). Toisaalta viestintäkulttuuri, joka ilmentää inklusiivisuutta ja yhteenkuuluvuutta, voisi edesauttaa vuorovaikutussuhteiden rakentamista osaamisen puutteista huolimatta (Wright & Silard, 2021). Yksinäisyyttä kokevalle tällainen viestintäkulttuuri mahdollistaisi myös oman osaamisen kehittämisen, minkä myötä negatiivinen arvio omista taidoista lakkaisi estämästä tilanteisiin osallistumista.
Ympäröivän työyhteisön vuorovaikutusosaaminen voidaankin nähdä merkittävänä työyksinäisyyden torjumisessa. On esitetty, että yksinäisyyttä kokevan verkostoissa ei tunnisteta sosiaalisen tuen merkitystä yksinäisyyden torjumiseksi (Samter, 1994), vaikka sosiaalinen tuki auttaisi käsittelemään epävarmuuksia elämässä. Tähän yhtälöön sisältyy, että yksinäisen lähipiiri koostuu usein itsekin yksinäisyyttä kokevista (Cacioppo ym., 2009). Vuorovaikutus ei siis välttämättä näyttäydy yksinäiselle selviytymiskeinona, vaikka se on keskeinen osa ilmiötä.
Työyhteisöön kuulumista rakennetaan työyhteisön vuorovaikutuksessa yhteisesti (Rajamäki, 2021), ja vuorovaikutuksen avulla tunnustamme toistemme olemassaolon. Ikävä kyllä työyksinäisyyteen voi liittyä kokemus näkymättömyydestä: kuin ei olisi olemassakaan ihmisten keskellä. Graduni tuloksista ilmenee, että työyksinäisyyttä kokevilla on hyvin vähän mahdollisuuksia rakentaa vuorovaikutuksen avulla omaa kuulumistaan työyhteisöön, ja yksilön yrityksistä huolimatta muut eivät osallistu tuohon yhteiseen rakentamiseen ja näkyväksi tekemiseen. Osallistumista vaikeuttavat ulossulkeminen eli ostrakismi sekä ylipäätään vastavuoroisuuden vähäisyys niin vapaamuotoisissa kuin virallisissakin tilanteissa. On pohdinnan arvoinen pulma, miten ihminen voi vaikuttaa työhönsä ja työympäristöönsä, jos hän ei saa mahdollisuutta vuorovaikutukseen.
Täkyjä alitutkittuun ilmiöön
Työyksinäisyys on alitutkittu ilmiö, vaikka se kytkeytyy niin moneen tämän päivän haasteeseen suomalaisessa työelämässä. Itse asiassa työyksinäisyyden ilmiötä on tutkittu Suomessa hälyttävän vähän: tietooni ei ole tullut samaan ilmiöön keskittyvää suomalaista tutkimusta vuorovaikutuksen tieteenalalta.
Viestinnän tutkimuksilla voitaisiin valottaa niitä vuorovaikutuksen mekanismeja, jotka ovat yhteydessä laadukkaiden vuorovaikutussuhteiden estymiseen. Lähestulkoon kaikesta relevantista tarvitaan lisätutkimusta suhteessa työyksinäisyyteen: supportiivisesta viestinnästä, esihenkilö-työntekijäsuhteen vuorovaikutuksesta, ryhmäviestinnästä, ostrakismiviestinnästä, palautekulttuurista, yhteisöllisyydestä, työystävyydestä ja niin edelleen. Allekirjoittanut sparrailee tutkimusaiheita mielellään ja jakaa tietoa.
Täkynä voisi nostaa pari viestijöitä kiinnostavaa kontekstia: eriytyneet asiantuntijatyönkuvat ja etätyö voivat altistaa työyksinäisyydelle, jos ihmiseltä puuttuu mm. mahdollisuus vertaismentoroinnille ja sparrailulle. Koska etätyöskentely on tullut jäädäkseen, olisi tärkeää selvittää, millaiset teknologiavälitteisen viestinnän käytänteet ovat yhteydessä työyksinäisyyteen. Tutkimuskentällä onkin peräänkuulutettu ryhmien ja organisaatiotason tarkastelua (Firoz ym., 2020). Näkökulmia tulisi siis laajentaa yksinäisten yksilöiden tutkimisesta relationaalisten ja sosiaalisten tekijöiden tarkasteluun.
Jotain positiivistakin tästä kaikesta löytyy: nimittäin sen ajatuksen entistä kirkkaampi esiinmarssi, että viestinnällä todellakin voidaan parantaa maailmaa.
Johanna Viren, FM.
Blogikirjoitus perustuu Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitoksella hyväksyttyyn viestinnän alan maisterintutkielmaan: Näkymätön ja kuulumaton: työyksinäisyyttä kokeneiden käsityksiä työyhteisön vuorovaikutuksesta
Kirjallisuus
Cacioppo, J. T., Fowler, J. H., & Christakis, N. A. (2009). Alone in the crowd: The structure and spread of loneliness in a large social network. Journal of Personality and Social Psychology, 97 (6), 977–991. https://doi.org/10.1037/a0016076
Firoz, M., Chaudhary, R., & Khan, A. (2020). Desolated milieu: Exploring the trajectory of workplace loneliness (2006-2019). Management Research Review, 44 (5), 757–780. https://doi.org/10.1108/MRR-01-2020-0051
HelsinkiMissio. (2022). Työelämän yksinäisyys 2022 -barometri. https://www.helsinkimissio.fi/wp-content/uploads/2022/08/TyoelamanYksinaisyys2022_barometri.pdf
Knox, D., Vail-Smith, K., & Zusman, M. (2007). The lonely college male. International Journal of Men’s Health, 6 (3), 273–279. https://www.researchgate.net/publication/244941325_The_Lonely_College_Male, DOI:10.3149/jmh.0603.273
Rajamäki, S. (2021). Työyhteisöön liittymisen ja kuulumisen rakentuminen vuorovaikutuksessa. (JYU Dissertations 461) [Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto]. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/78675
Samter, W. (1994). Unsupportive relationships: Deficiencies in the support-giving skills of the lonely person’s friends. Teoksessa B. R. Burleson, T. L. Albrecht & I. G. Sarason (toim.), Communication of social support: Messages, interactions, relationships and community, s. 195–214. Sage.
Wright, S., L., & Silard, A. G. (2021). Unravelling the antecedents of loneliness in the workplace. Human Relations, 74 (7), 1060–1081. https://doi.org/10.1177/0018726720906013