Viimeaikaisissa ProBlogin kirjoituksissa on ansiokkaasti nostettu esiin työyhteisöjen ja työelämän vuorovaikutusilmiöitä. Vilja Laaksonen esimerkiksi kirjoittaa, että ” Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä.” Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa, joissa erilaiset joukkueet ja ryhmät toimivat kasvualustana tulevaisuuden työntekijöille.
Näkökulmia aiheeseen olisi useita, mutta pohdin nyt valmentajan ja pelaajien välistä vuorovaikutusta joukkueurheilussa. Suomessa nuoret ja lapset ovat entistä enemmän siirtyneet pihapeleistä ja omaehtoisesta harrastamisesta ohjattuun toimintaa, seuroihin ja järjestöihin. Urheilussa ja erityisesti kilpatasolla lasten ja nuorten harjoitusmäärät voivat hipoa 30 tuntia viikossa, lajista riippuen. Millaiseksi se psykologisaffektiivinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret viettävät runsaasti aikaansa muotoutuu, riippuu paljolti ryhmän tai joukkueen valmentajasta.
Suomessa junioriurheilun valmennustoiminta perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Todettakoon tässä, että arvostan todella paljon kaikkia vapaaehtoisia lasten ja nuorten valmentajia, jotka ilta toisensa jälkeen saapuvat paikalle, hoitavat joukkueiden harjoittelun suunnittelun ja toteutuksen usein oman päivätyönsä tai esimerkiksi opintojensa ohella.
Valmentajan vuorovaikutus
Useat tutkimukset osoittavat, kuinka merkityksellinen valmentajan rooli on joukkuehengen ja ilmapiirin luojana. Ilmapiirillä ja valmentajan viestintätyylillä puolestaan on osoitettu olevan vaikutusta esimerkiksi urheilijan motivaatioon, suoriutumiseen ja hänen kokemaansa stressiin ja väsymykseen (ks. koontia aiheesta esim. Davis ym. 2018). Kuinka paljon valmennustyylillä ja valmentajan viestinnällä on yhteyksiä toisiinsa, riippuu näkökulmasta. Joskus ajatellaan jopa, että kaikki valmennus on tavalla tai toisella viestintää ja vuorovaikutusta.
Kirjallisuudesta piirtyy aika laaja skaala huippuvalmentajista ja heidän valmennus- ja viestintätyyleistään. Tyylit voivat vaihdella hyvin autoritaarisesta ja käskyttävästä tyylistä henkilökohtaiseen tyyliin. Henkilökohtaiselle tyylille näyttäisi olevan ominaista vuorovaikutussuhteiden merkityksen korostuminen ja vuorovaikutuksen vastavuoroisuus. Kaikkiaan näyttäisi siltä, että viestinnällisesti niin kutsuttu henkilökohtainen tyyli näyttäisi olevan tehokkaampi. Joukkueurheilussa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valmentaja on tietoinen ja kiinnostunut myös urheilijan harjoittelun ulkopuolisesta elämästä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin soveltaa erilaisia tyylejä tilanteen ja vuorovaikutuskumppanin mukaisesti.
Vuorovaikutuksen seurauksia
Yhtenä keskeisenä vuorovaikutuksellisena ilmiönä joukkueurheilussa on nähty juuri valmentajan kyky luoda yksilöitä tukeva yhteisöllinen ilmapiiri, jossa lapsi tai nuori kokee kuuluvuutta ja hyväksyntää. Valmentajilla on varmasti paljon kokemuksellista tietoa siitä, miten hyvä ilmapiiri ja yhteisöllisyys syntyvät joukkueeseen ja usein hyvä fiilis ja yhteenkuuluvuus välittyvät myös kentän laidalle. Mutta miten rakentaa kuulumisen tunnetta, jos sattuu olemaan se lapsi tai nuori, joka keikkuu esimerkiksi kahden eritasoisen joukkueen välissä? Toisinaan saadaan kutsu paremman joukkueen harjoituksiin ja jopa peleihin, mutta muuten annetaan ymmärtää, että oikeastaan kuuluisit siihen heikompaan joukkueeseen tai ryhmään. Tällaisessa tilanteessa valmentajan vuorovaikutus noussee ensiarvoisen tärkeäksi, sillä harvoin nuoret tai lapset itse pystyvät tarjoamaan sosiaalista tukea ja hyväksyntää kaverille, josta ei olla ihan varmoja, mihin porukkaan hän nyt ’oikeasti’ kuuluu. Rajojen vetäminen meidän ja muiden välillä tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa ja valmentaja on tässä esimerkillisessä asemassa luotsaamassaan joukkueessa.
Urheilu ja valmentajat eivät ole immuuneja ilmiölle, jota on tutkittu runsaasti esimerkiksi opettajien vuorovaikutuksessa. Itseään toteuttava ennustus (eng. self-fulfilling prophesy) on tutkimusten lisäksi tuttu ilmiö useastakin keskustelusta, jossa vanhemmat vertailevat lastensa joukkeurheilukokemuksia. Käytännössä ilmiö tarkoittaa sitä, että kun meillä on joku ennakko-oletus esimerkiksi henkilön kyvyistä tai taidoista, kohtelemme häntä sen mukaisesti ja lopulta henkilö alkaa toteuttaa tuota ennakko-oletusta. Urheilussa ja koulumaailmassa puhutaan usein esimerkiksi yli- tai alisuoriutumisesta.
Valmentajalla on omat ihanteensa ja näkemyksensä siitä, mitä kussakin lajissa vaaditaan ja edellytetään huipulle pääsyyn. Toisaalta tiedämme, että varhainen erikoistuminen alkaa olla menneen talven lumia useimmissa joukkuelajeissa(kin). Kuka oikeasti pystyy sanomaan, kenestä tulee huippu, kun lapset kehittyvät eritahtisesti, nopeita kasvupyrähdyksiä ja motivaatiopiikkejä sisältävässä elämänvaiheessaan. Toisaalta jotkin fyysiset ominaisuudet ovat faktoja, joita ei voida kiistää. Miten ja millaisissa kehitysvaiheissa lapselle ja nuorelle olisi sitten hyvä ja turvallista puhua esimerkiksi hänen fyysisitä tai psyykkisistä ominaisuuksistaan tavalla, joka tukee lapsen kokonaisvaltaista kehitystä? Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen. Useat valmentaja osaavat näin tehdäkin, enkä osaa muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla lapsi tai nuori hahmottaa omat rajansa, motivoituu kehittämään itseään ja innostuu tekemisestä niin, että kasvu ja kiinnittyminen ovat mahdollisia. Aina tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Ikävimmät kommentit olen kuullut erään nuoren kertomana tilanteesta, jossa valmentaja oli kommentoinut kokonaista ikäkautta toteamalla, että ”kyllä on paska vuosikerta”. Miten voimmekaan olettaa, että hänen valmennuksessaan nuoret itse uskovat itseensä ja tahtovat kehittyä entistä paremmiksi?!
Valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessani tiedän kyllä, että meidän viestintätieteilijä-äitien tulisi myös tajuta, että jos aiomme huipulle lajissa kuin lajissa, on kilpailu kovaa ja siihen on totuttava. Tähän liittyy myös rankan palautteen saaminen ja esimerkiksi kahden eri tasoisen joukkueen välissä seilaaminen. Vuorovaikutukseen voidaan kiinnittää huomiota niin, että se tukee lapsen ja nuoren itsetuntoa, motivaatiota ja oppimista. Valmentajan viestintätyylillä ja vuorovaikutusosaamisella on merkitystä. Tiedämme, että mikäli koemme kuulumisen tunteita tiettyyn joukkueeseen ja yhteisöön, teemme kovemmin töitä yhteisön eteen, opimme yhdessä tehokkaammin ja saamme ja vastaanotamme sosiaalista tukea, joka on ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta ehdottoman tärkeä elementti.
Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja, FT
Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Aiheeseen liittyviä tuoreita tutkimuksia ja kirjallisuutta
Erickson, K. & Côté, J. (2016) A season-long examination of the intervention tone of coacheathlete interactions and athlete development in youth sport Psychology of Sport and Exercise 22 (2016).
Davis, L., Appleby, R., Davis, P., Wetherell, M. & Gustafsson, H. (2018) The role of coach-athlete relationship quality in team sport athletes’ psychophysiological exhaustion: implications for physical and cognitive performance. Journal of Sports Sciences, 36(17), 1985–1992.
Kinnerk, P., Harvey, S., MacDonncha, C. & Lyons, M. (2018) A review of the game-based approaches to coaching literature in competitive team sport settings. Quest, DOI: 10.1080/00336297.2018.1439390
Smith, M. J., Figgins, S. G. & Sellars, C. N. (2016) Antecedents and impacts of effective and inspirational coach communication. Teoksessa R. Thelwell, C. Harwood & I. Greenlees (toim.), The psychology of sports coaching: Research and Practice. London: Routledge, 218-234.