Yksi tyypillisimmistä syksyn alkamisen merkeistä on uutuus- tai suosikkisarjojen paluu televisioruutuihin. Tänä syksynä parhaille lähetysajoille on ilmaantunut enenevässä määrin ihmissuhteiden rakentumiseen ja niihin liittyvien ongelmien ratkomiseen paneutuvia kotimaisia ohjelmia. Esimerkiksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa seurataan viime syksyn tavoin toisilleen tuntemattomien ihmisten avioliittojen alkutaivalta. Nyt tai ei koskaan -uutuusohjelmassa puolestaan seurataan, onko viidentoista ihmisen muodostamasta parviälystä hyötyä henkilöille, jotka ovat elämässään vaikean päätöksentekotilanteen edessä. Itse lukeudun molempien ohjelmien katsojakuntaan, sillä niihin sisältyy varsin kiinnostavia vuorovaikutukseen kytkeytyviä kysymyksiä.
Katselukokemusten perusteella itseäni on alkanut mietityttämään, miten ohjelmissa on otettu huomioon vuorovaikutussuhteiden ja -osaamisen kehittymiseen liittyvät tekijät. Ensitreffit alttarilla -ohjelman osalta itselleni on muodostunut käsitys, että esityö avioparien yhteensopivuuden mahdollistamiseksi on pyritty tekemään huolella. Asiantuntijat ovat selvittäneet esimerkiksi ohjelmaan valittujen kumppanimieltymyksiä, parisuhdehistorian taustoja sekä ajatuksia ja odotuksia itsestä ja parisuhteesta. Ohjelmassa ei ole kuitenkaan mielestäni vielä selkeästi avattu, miten pareja on autettu ennen avioliittoa ja sen aikana rakentamaan perustaa kestävälle parisuhteelle sekä hiomaan omia vuorovaikutustaitojaan. Onko parien kanssa esimerkiksi käsitelty, millaiset viestinnälliset tekijät ovat yhteydessä luottamuksen rakentumiseen? Onko heitä ohjattu antamaan sekä vastaanottamaan palautetta ja sosiaalista tukea toisilleen, kun uusi elämäntilanne ahdistaa tai jommankumman käyttäytyminen ei miellytä? Entä onko pareja ohjattu miettimään, millaisia vuorovaikutukseen liittyviä jännitteitä (esim. autonomisuus-riippuvaisuus, samankaltaisuus-erilaisuus, ennustettavuus-yllätyksellisyys) suhteissa todennäköisesti ilmenee ja miten niitä on mahdollista hallita? Ohjelman pariskunnat sekä asiantuntijat kyllä pohtivat näitä asioita osaltaan ääneen, mikä tuo tärkeät vuorovaikutukseen liittyvät ilmiöt läsnäoleviksi. Tästä huolimatta olen jäänyt miettimään: onko ohjelmaan sisäänkirjoitettu oletusarvo, että kaikilla valituilla pariskunnilla on jo valmiiksi riittävät vuorovaikutustiedot ja -taidot, joiden avulla heidän on mahdollista rakentaa kestävää parisuhdetta myös poikkeuksellisissa olosuhteissa?
Nyt tai ei koskaan -ohjelman osalta olen erityisesti pohtinut, miten parviälyyn osallistuneita ihmisiä on ohjattu toimimaan ryhmässä sekä autettavien ihmisten ja heidän lähipiiriensä kanssa, jotta lopputuloksena olisivat mahdollisimman hyvät päätökset. Itselleni on muodostunut käsitys, että parviälyn hyödyllisyyden nähdään ohjelmassa perustuvan riittävän monen ihmisen yksilölliseen viisauteen ja autettavien henkilöiden haastattelemiseen kuin niinkään ryhmän jäsenten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Vaikka ohjelman kotisivuilla kerrotaan avoimen vertaistyöskentelyn olevan parhaimmillaan kollektiivista älykkyyttä, ryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä ei ole itse ohjelmassa tarkasti avattu. Sen sijaan ohjelmassa on keskitytty antamaan katsojille tietoa autettavan ihmisen elämäntilanteesta. Olisi kuitenkin varsin kiinnostavaa nähdä enemmän kuvamateriaalia siitä, miten parven päätökset ovat käytännön vuorovaikutuksessa syntyneet ja miten parvi on ratkaissut keskinäisiä konflikteja.
On mahdollista, että vuorovaikutussuhteisiin ja -osaamiseen liittyvät tekijät on otettu molempien ohjelmien teossa huomioon. Itse kuitenkin toivoisin, että kyseiset näkökulmat tehtäisiin mahdollisimman näkyviksi myös katsojille, jotka peilaavat ohjelmien antia omiin elämäntilanteisiinsa. On mielestäni aiheellista kysyä, onko riskialtista tarjota katsojille sellainen käsitys, että erilaisten elämänkokemusten yhteen tuominen sekä sopivan kokoinen parvi ovat avain oikeanlaisiin päätöksiin? Tai että avioliitto-ohjelmaan valitut henkilöt eivät tarvitsisi käytännön parisuhdeviestintäänsä poikkeuksellisissa olosuhteissa aivan erityistä tukea? Haastankin tässä niin katsojia, toimittajia kuin myös nykyisten ja tulevien ihmissuhdeohjelmien tekijöitä pohtimaan, mitkä asiat ovat lopulta tärkeitä tehdä ohjelmissa näkyviksi ja keskusteltaviksi. Lisäksi kannustan puheviestinnän asiantuntijoita osallistumaan tällaisten ohjelmien kehittämiseen ja niitä koskeviin keskusteluihin tuoden näkyväksi sen, mikä meille on jo tuttua – mikään vuorovaikutukseen liittyvä asia ei ole itsestään selvyys.
Maija Peltola
Puheviestinnän tohtorikoulutettava, FM
Tampereen yliopisto