Otsikko on mukaelma Nykysuomen seuran viime syksynä järjestämän juhlaseminaarin nimestä ”Ymmärtämisen ja väärinymmärtämisen anatomiaa”. Osallistuin seminaariin juuri otsikon houkuttelemana mieli uteliaana siitä, miten kielitieteilijät puhuvat ymmärtämisestä ja tietysti väärinymmärtämisestä.
Nykysuomen seuran seminaarissa ymmärtämistä ja väärinymmärtämistä pohdittiin useasta eri näkökulmasta, monesti luonnollisesti kielen ja puheen tasolla. Yhdeksi tärkeimmistä pohdinnan kohteista minulle oli kysymys siitä, mikä on tietämisen ja ymmärtämisen ero. Ymmärtääksemme meidän tarvitsee tietää, mutta tietääksemme meidän ei tarvitse välttämättä ymmärtää. Vuorovaikutuksen näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista, sillä monesti alamme ymmärtää puhujaa jo ennen kuin hän on saanut lauseensa loppuun, koska mehän tiedämme jo, mitä toinen on sanomassa. Ja tämä, jos joku, aiheuttaa paljon väärinymmärryksiä, mielipahaa ja jopa konflikteja.
Tässä seminaarissa jäi mielestäni kuitenkin näkökulma kuuntelijan osuudesta ohueksi. Olinkin iloinen, kun saatoin myöhemmin vinkata tilaisuudessa esiintyneelle kielitieteilijälle samassa kuussa Tampereella väitelleen Sanna Ala-Kortesmaan kuuntelemista koskevasta väitöskirjasta. Näin toteutin käytännössä Lotta Kokkosen blogissaan käsittelemää tieteiden rajat ylittävää tiedonvaihtoa yhteisistä kiinnostuksenkohteista ja innostumisen aiheista. Sillä, eihän väärinymmärtämisestä, ymmärtämättömyydestä ja ennen kaikkea ymmärtämisestä voi olla innostumatta!
Tätä Nykysuomen seuran seminaaria edeltävänä päivänä olin osallistunut puheviestinnän teemapäivään Puheviestintätiedettä käytännössä. Tässä tilaisuudessa jäin erityisesti pohtimaan Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen esitystä kutsuretoriikasta. Esityksessään he mm. vertailivat kutsuretoriikan ja perinteisen retoriikan eroja. Perinteisessä retoriikassa tavoitteena voidaan ajatella olevan toisen näkemyksien muuttaminen ja viestintää voidaan pitää välineenä tavoitteiden saavuttamiseksi. Mikäli ymmärsin oikein, niin kutsuretoriikassa viestintä nähdään itsessään tavoitteena, ja sen avulla pyritään ymmärtämään toisen osapuolen näkemyksiä. Perinteisessä retoriikassa voittona voidaan pitää oman kannan voittamista, kun taas kutsuretoriikassa voittona nähdään se, että osapuolille syntyy uusia ajatuksia ja uutta ymmärrystä.
Peräkkäisinä päivinä kuulemani, toisistaan poikkeavat esitykset saivat minut kuitenkin miettimään, mitä me ymmärrämme puheviestinnässä ymmärtämisellä ja miten me määrittelemme ymmärtämisen. Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?
Näinä aikoina joudumme toisissaan pohtimaan, kuinka tulemme ymmärretyksi niin kuin haluamme tulla ymmärretyksi ja kuinka voimme parhaiten mahdollistaa tämän muille. Näistä syistä on mielestäni paikallaan pohtia, mitä tarkoitamme ymmärtämisellä sekä mistä tunnistamme ymmärtäneemme ja tulleemme ymmärretyiksi. Lotta Kokkonen käsittelee mielestäni hienosti tätäkin asiaa jo aiemmin mainitsemassani blogikirjoituksessaan, tosin erilaisesta näkökulmasta: yrityksestä ymmärtää erilaisia lähestymistapoja yhteisiä käsitteitä määritellessä. Tunkin heittäminen hiekkalaatikolle ei vie asioita eteenpäin, eikä lisää ymmärrystä. Ymmärtäminen vaatii motivaatiota, mutta yksinään se ei riitä.
Puheviestinnän ilmiöitä tutkittaessa ja tarkasteltaessa ymmärtäminen on aina läsnä, eniten ehkä kuunteluosaamista ja ryhmäviestintää käsiteltäessä. Suhtaudummeko ymmärtämiseen kuitenkin liian itsestään selvänä käsitteenä? Olemmeko liikaa kiinni ajatuksessa, että onnistunut vuorovaikutus on kiinni yhteisen ymmärryksen saavuttamisesta? Voisiko yhteisymmärrykseksi riittää yhteinen ymmärrys siitä, etten minä ymmärrä sinua, etkä sinä minua?
Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri