”Vihreää valoa kuuntelemiselle”

Posted on 22/10/2020 by admin • 0 comment

Kuunteleminen on ilmiönä tuttu, mutta käsitteenä se esitellään usein tarkemmin määrittelemättä [1]. Aiemmasta poiketen olen tänä syksynä aloittanut puheviestinnän kurssini kuuntelemisen teemoilla; määrittelyllä, vaiheilla ja tavoitteilla. Kuunteleminen on toki aina ollut tärkeä osa opetustani, mutta nyt se on ajallisestikin saanut aiempaa enemmän painoarvoa. Koronalla on ollut vaikutuksensa. Kuuntelemisen (tai sen puuttumisen) ja kuuntelemisesta viestimisen merkitys erityisesti etäyhteyksissä on korostunut. Suurimpana vaikuttimena näen kuitenkin työskentelyni usean vuoden ajan osana mielenterveysjärjestöjen verkostoa.

Lauantaina 10.10. vietettiin vuosittaista Maailman mielenterveyspäivää. Päivän vieton käynnisti Mielenterveyden maailmanliitto (World Federation for Mental Health) jo vuonna 1992. Suomessa MIELI Suomen Mielenterveys ry vastaa kampanjoinnista ja pitää yllä keskustelua mielen hyvinvoinnista. On ilahduttavaa, että tänä vuonna Maailman mielenterveyspäivän kampanja ”Vihreää valoa kuuntelemiselle” on keskittynyt kuuntelemiseen ja kuulluksi tulemisen tärkeyteen. Viestinnän ja vuorovaikutuksen ammattilaisille ja asiantuntijoille kuuntelemisen tärkeys ja merkitys on selvää. Kuulluksi tuleminen on yksi ihmisen perustarpeista, ja sen myönteinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin on kiistaton.

Otin vastaan mieluisan haasteen liittyen Maailman mielenterveyspäivän kampanjointiin täällä Rovaniemellä. Paikalliset aktiiviset järjestöt olivat järjestämässä pop up -tapahtumaa kauppakeskuksen tyhjään liiketilaan. Yhtenä ohjelmanumerona oli kuuntelemisen pikakoulutus, joka oli tarkoitettu järjestöjen vapaaehtoisten lisäksi tavallisille kauppakeskuskävijöille. Ajatuksena oli kouluttaa niin sanottuja resurssikuuntelijoita: kuuntelijoita, jotka tapahtuman ajan olisivat valmiina tuottamaan kuulluksi tulemisen tunteen kenelle tahansa tapahtumaan osallistuvalle tai ohikulkijalle. Iso tavoite, mutta lupauduin suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä osiota.

ProBlogissakin on usein todettu, ettei vuorovaikutusosaaminen oikein taivu yksinkertaisiksi vinkkilistoiksi. Kuuntelun pikakoulutusta varten uskaltauduin kuitenkin jäsentämään omat kuunteluohjeeni seitsemän kohdan listaksi.

Tapahtumaan räätälöimäni ohjeet kuunteluun jäsentyivät seuraavasti

Kuuntele itseäsi. ”Mitä tarvitsen tässä hetkessä, jotta itselläni on hyvä olla?”
(Huolehdi omasta vireystilastasi ja tarpeistasi, kuten jano, nälkä, vessahätä… Keskittyminen on hankalaa, ellei tunne omaa oloaan mukavaksi.)

Keskity. ”Valitsen kuunnella sinua.”
(Siirrä tietoisesti ”syrjään” muut ärsykkeet.)

Anna aikaa. Älä keskeytä. ”Minulla on aikaa. Olen tässä sinua varten.”
(Hyväksy myös hiljaiset hetket.)

Osoita kiinnostusta. Osoita hyväksyntää. ”Olen kiinnostunut siitä, mitä kerrot minulle. Olet turvassa minun kanssani.”
(Puhumme vapaasti silloin, kun koemme, että sanottavamme hyväksytään, emmekä pelkää toisen reaktioita. Kiinnitä huomiota myös sanattomaan viestintääsi. Pidä asentosi avoimena ja jalat maassa. Tunnista tapasi reagoida ilmeillä. Esimerkiksi silmien pyörittely voi olla voimakas kielteinen viesti. Keho voi ilmentää huolta, välinpitämättömyyttä, kiinnostusta tai kiinnostuksen puutetta riippumatta siitä, mitä suumme sanoo.)

Älä arvostele. Älä oleta. ”Tiedostan, että omat kokemukseni, asenteeni, ennakkoluuloni ja tietoni vaikuttavat kuuntelemiseeni, ja siihen minkälaisen merkityksen kuulemalleni annan.”
(Ensivaikutelman muodostuminen toisesta on väistämätöntä, mutta taitava kuulija osaa muodostaa kuvaa uudestaan ja uudestaan kuulemansa ja havainnoimansa perusteella.)

Osoita, että olet kuunnellut. ”Kiitos, että kerroit.”
(Viesti sanallisesti ja sanattomasti, että kuulet ja kuuntelet. Kysy, tarkenna tai toista tarvittaessa. Nyökkäile ja hymyile kun se tuntuu luontevalta. Sinulla ei tarvitse olla valmiita vastauksia, ohjeita tai neuvoja. ”Kiitos, että kerroit” riittää mainiosti.)

Ole luottamuksen arvoinen. ”Kertomasi jää meidän välillemme.”

Tapahtuman luonteen ja tarkoituksen vuoksi voisin nimetä yllä kuvatun kuuntelemisen ”empaattisaktiiviseksi”. Taustalla on Rogersin [2] jo vuonna 1957 terapeuttiseen keskusteluun kehittämä aktiivisen kuuntelun malli. Tavoitteena on empaattisuus, toisen asemaan asettuminen, auttaminen. Empaattisaktiivisessa kuuntelussa korostuvat turvallisuus ja hyväksyntä. Kuuntelun tilanteessa on tärkeä pyrkiä viestimään hyväksyntää niin verbaalisesti kuin nonverbaalisestikin. Ajoittain on tärkeää puhua kuultua viestiä ääneen ja palauttaa viesti näin takaisin lähettäjälleen tarkistettavaksi. Kuuntelija antaa kertojalle mahdollisuuden tarkentaa ja laajentaa viestiään ja samalla tarkistaa, ymmärsikö kuulemansa oikein.

Kuunneltavan roolista käsin on tärkeää huomioida, ettemme voi olettaa kenenkään ymmärtävän kertomaamme täysin niin kuin olemme sen itse ajatelleet ja kokeneet. Halusin tuoda tämän esiin myönteisessä valossa: kuinka arvokasta on saada kuulla toisten antamia merkityksiä omille kokemuksille. Kuunteleminen mahdollistaa sen, että ihminen ymmärtää myös itseään paremmin. Kun tulee kuulluksi, alkaa tunnistaa itsen monia puolia ja nähdä mahdollisuuden muutokseen. Ohjeet ja neuvot jäävät usein tarpeettomiksi, tärkeintä on saada ilmaista itseään jollekulle. Tällöin seurauksena on parhaassa tapauksessa helpottunut mieli.

Kiihtyvän koronatilanteen vuoksi Mielenterveyden päivän tapahtuma siirrettiin tulevaisuuteen. Blogitekstini tarkoitus on tuoda esiin yksi esimerkki mahdollisuudesta jakaa puheviestinnän asiantuntijuutta vähän erilaisessa kontekstissa. Tarkoituksenani ei ollut ideoida tutkimusta tai muotoilla tutkimuskysymyksiä. En kuitenkaan voi olla pohtimatta sitä, minkälaisia huomioita tapahtumassa kuulluksi tulleet olisivat tehneet kuuntelemisesta ja resurssikuuntelijasta. Olisiko näitä huomioita ollut mahdollista palauttaa käytyyn pikakoulutukseen ja siinä esiin nostettuihin seikkoihin? Hätkähdyttävää on, että aktiivisen kuuntelun hyötyjä on dokumentoitu laajasti ammattiauttajien ja ammattiauttamisen yhteydessä, kun taas informaaleissa suhteissa aktiivisen kuuntelun vaikutuksia on tutkittu vähemmän [3].

Ketä sinä kuuntelet tänään? Entä ketä voisit auttaa kuuntelemaan muita?

Elina Kreus
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto
Seksuaaliterapeutti

Lähteet

Välikoski, T.-R. 2015. Kuuntelemisen taito. Viestijät.fi-blogi 15.6.2015. https://viestijat.fi/kuuntelemisen-taito/#756cfc31. Viitattu 11.10.2020.
Rogers, C. R. & Farson, R. E. 2015. Active listening. Mansfield Centre, CT: Martino Publishing.
Bodie, G. D., Vickery, A. J., Cannava, K., & Jones, S. M. 2015. The role of “active listening” in informal helping conversations: Impact on perceptions of listener helpfulness, sensitivity, and supportiveness and discloser emotional improvement. Western Journal of Communication, 79, 151-173.

Category: 2019 | Tags: etätyö, koulutus, kuunteleminen, opetus, vuorovaikutusosaaminen

Prologos ry:n #nostaväikkäripäivässä-kampanja tekee viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimusta tunnetummaksi

Posted on 15/10/2020 by admin • 1 comment

Viestintä ja ihmisten välinen vuorovaikutus ympäröivät meitä, ja meillä kaikilla on niistä omakohtaisia kokemuksia sekä erilaisia esimerkiksi kasvatuksen ja median synnyttämiä käsityksiä. Viestintä ja vuorovaikutus ovat suosittuja keskustelunaiheita monissa työ- ja yksityiselämän yhteyksissä. Viestintä ja vuorovaikutus herättävät mielipiteitä ja nostavat tunteita pintaan, niistä kysytään, kerrotaan, kuullaan ja luullaan monenlaista ja ne ovat inspiroineet lukemattomia taiteilijoita ja tarinankertojia tulkitsemaan maailmaa ympärillämme, välillämme ja sisällämme.

Viestintä ja ihmisten välinen vuorovaikutus ovat myös suosittuja tieteellisen tarkastelun kohteita. (Puhe)viestinnän tutkimisella ja opettamisella on suomalaisissa yliopistoissa pitkät ja kunniakkaat perinteet: ensimmäinen puheviestinnän professuuri perustettiin vuonna 1984 Jyväskylän yliopistoon ja toinen vuonna 2005 Tampereen yliopistoon. Ensimmäinen puheviestinnän pro gradu -tutkielma, Tarja Valkosen ”Sairaalahenkilöstön viestintäasenteiden ja puhumistottumuksien tutkiminen: viestintäarkuuden arviointia”, valmistui vuonna 1984, ja ensimmäinen puheviestinnän väitöskirja, Aino Sallisen ”Finnish communication reticence: perceptions and self-reported behavior”, julkaistiin vuonna 1986. Sittemmin suomalaisista yliopistoista on valmistunut 37 ihmisten välistä vuorovaikutusta tarkastelevaa väitöskirjaa entisestä puheviestintä- ja nykyisestä viestintä-oppiaineesta: 29 Jyväskylän yliopistosta ja 8 Tampereen yliopistosta.

Oppiaineemme ja tieteenalamme kiinnostuksen kohteet sekä tavat tarkastella viestintää ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ovat vuosien saatossa osin muuttuneet. Niin on muuttunut myös maailma yliopistojen ulkopuolella. Jatkuvan muutospuheen keskellä on vaarana unohtaa, että kaikki ei kuitenkaan koko ajan muutu tai nopeasti vanhene. Tieteenalallamme on tehty runsaasti arvokasta tutkimusta, jonka tulokset, johtopäätökset ja teoreettinen kontribuutio hyödyttävät edelleen niin toisia tutkijoita kuin muita tutkitun tiedon ystäviä, hyödyntäjiä ja soveltajia. Samaan aikaan kun uutta tutkimusta tehdään ja tarvitaan, myös aiemmat tutkimukset avartavat ajatuksia, tarjoavat oivalluksia ja ovat usein suoraan hyödynnettävissä esimerkiksi opetustyössä, työelämän kehittämisessä tai vaikkapa hyvinvoinnin edistämisessä.

Tämä sai meidät Prologos ry:n johtokunnassa pohtimaan, miten voisimme nostaa tieteenalallamme jo tehtyjä tutkimuksia ja edelleen ajankohtaisia tutkimustuloksia uudelleen valokeilaan. Syntyi ajatus #nostaväikkäripäivässä-kampanjasta. Uskomme vahvasti, että tutkittu tieto luo parhaan pohjan viestinnän ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kehittämiselle, ja haluamme konkreettisesti edistää tieteenalallamme aikojen saatossa tehdyn tutkimuksen näkyvyyttä, tunnettuutta ja vaikuttavuutta. Lisäksi toivomme, että kampanjamme innostaa osaltaan ihmisiä viestinnän ja vuorovaikutuksen sekä laajemminkin maailman tieteellisen tarkastelun pariin.

Käytännössä #nostaväikkäripäivässä-kampanjamme etenee niin, että nostamme ma 19.10.2020 alkaen tulevien viikkojen aikana Twitter-tilillämme (@Prologos_ry) esille Jyväskylän yliopiston ja Tampereen yliopiston entisestä puheviestintä- ja nykyisestä viestintä-oppiaineesta valmistuneiden väitöskirjojen keskeisimpiä tuloksia: aloitamme vanhimmasta ja päätämme kampanjamme uusimpaan väitöskirjaan. Tviitit ovat Prologos ry:n johtokunnan yhdessä kirjoittamia, ja myös tämä bloggaus on yhdeksän ihmisen yhteistyön tulosta.

Tiedostamme, että kontribuutiomme viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksen tunnetummaksi tekemiseksi on valitettavan rajallinen, ja runsaasti ansiokkaita viestinnän väitöskirjoja jää kampanjamme ulkopuolelle. Viestintä ja vuorovaikutus ovat monitieteisiä tutkimuskohteita, ja myös moni eri tieteenaloilla tehty väitöskirja ansaitsisi tulla kampanjamme yhteydessä mainituksi ja julkisuudessa uudelleen esille.

Koska meidän oli yhdistyksenä kuitenkin välttämätöntä tehdä kampanjassamme jonkinlainen rajaus, toivomme teiltä kaikilta tämän bloggauksen lukijoilta ja kampanjan seuraajilta apua. Toivomme, että liitytte joukkoomme ja kerrotte verkostoissanne kanssamme – niin uusista kuin vanhoista – väitöskirjoista tai muista tieteellisistä tutkimuksista. Vanha väitöskirja on vain harvoin kokonaan vanhentunut, ja uskomme, että huolella tehdyt väitöskirjat ansaitsevat tulla löydetyiksi ja luetuiksi vielä vuosienkin päästä.

Tule siis mukaan kampanjaamme, tee jo tehtyjä tutkimuksia kanssamme tunnetummaksi ja #nostaväikkäripäivässä!

Kirjoittajat

Anne Laajalahti, FT
koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor
viestintätieteiden dosentti, Vaasan yliopisto
Prologos ry:n puheenjohtaja

Marja Eklund
yliopisto-opettaja, tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n viestintävastaava

Tessa Horila, FT
yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto
ProBlogin toimitussihteeri

Eeva Kaarne
yliopisto-opettaja, Tampereen yliopisto

Anna-Leena Macey
tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto

Janne Niinivaara
asiantuntija, Helsingin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri

Mitra Raappana, FT
yliopistonopettaja, Jyväskylän yliopisto
Prologos ry:n varapuheenjohtaja

Sari Rajamäki
yliopistonopettaja, Jyväskylän yliopisto

Esteri Savolainen
yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopisto
Prologos ry:n rahastonhoitaja

Category: 2019 | Tags: #nostaväikkäripäivässä, puheviestintä, tutkimus, väitöskirja, viestintätiede, vuorovaikutus

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät – vuorovaikutusta parhaimmillaan

Posted on 12/10/2020 by admin • 0 comment

Prologos ry järjesti perinteiset Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät 18.-19.9.2020, vaan ei niin perinteisellä tavalla; Covid19-pandemian jyllätessä konferenssi toteutettiin kokonaan virtuaalisesti. Yhdessä Helsingin yliopiston kielikeskuksen kanssa järjestetty tapahtuma onnistui yli odotusten sadan vuorovaikutuksen ja viestinnän asiantuntijan kokoontuessa yhteen kahden keynote-puheenvuoron, 11 työryhmän ja virtuaalisen illanvieton pariin kahden päivän ajaksi.

Teknologiavälitteisyys ei ollut ainoa uusi asia konferenssissa: myös keynote-puheenvuorokäytäntöä uudistettiin siten, että molemmat puhujat suunnittelivat ja tallensivat puheenvuorot etukäteen ja ne olivat konferenssiosallistujien katsottavissa konferenssialustalla. Näin itse päivien aikaan yhteinen aika käytettiinkin puhujien ja osallistujien väliseen yhteiseen keskusteluun – miten mainiosti tuo konsepti toimikaan! Perjantaina keskustelu kävi kiivaana FT, tenure track –professori Leena Mikkolan (Tampereen yliopisto) keynote-puheenvuoron ”Tasoja, alueita ja kehyksiä – viestintäteoreettisen kehittämisen tarkastelua” tiimoilta. Vuorovaikutuksen tutkijoiden, kouluttajien ja kehittäjien analyyttinen pohdinta puheenvuoron pohjalta osoitti kiinnostusta ja osaamista toiminnan kehittämisen systemaattisella ja teoreettisesti perustellulla, tarkoituksenmukaisella tavalla.

Toinen keynote-puheenvuoro ”Sosiaalinen identiteetti ja vuorovaikutus”, jonka piti VTT, dosentti Janne Matikainen (Helsingin yliopisto), johdatteli konferenssiyleisön keskustelemaan muun muassa sosiaalisen identiteetin rooliin teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa ja sosiaalisessa mediassa.

Molemmat puheenvuorot keskusteluineen osoittivat, miten yleisön kanssa käytävä vuoropuhelu voi viedä puheenvuorojen sisältöjä vielä uudelle tasolle. Uskallan arvella, että puheenvuorojen pitäjätkin nauttivat tällaisesta toteutustavasta, jossa oman puheenvuoron valmistelun lisäksi jäi kunnolla aikaa myös käydä keskustelua puheenvuoronsa sisällöistä ja merkityksistä.

Oli oivallista huomata, miten vuorovaikutuksen ja viestinnän asiantuntijat ympäri Suomen todella vahvistivat sen, minkä viime aikaiset tutkimuksetkin ovat osoittaneet: ihmiset ja ihmisten välinen vuorovaikutus on meidän itsemme hallittavissa, eikä viestintäteknologian tarvitse antaa määritellä vuorovaikutusta tai sen laatua. Toki konferenssi kokonaan virtuaalisesti järjestettynä on tyystin erilainen kokemus kuin kasvokkain järjestettävä: sattumanvaraisille kohtaamisille, keskusteluille ja epämuodollisuuksille ei virtuaalisen ohjelman puitteissa ole samanlaista sijaa kuin vaikkapa konferenssihotellin käytävillä. Siitä huolimatta työryhmät, alustuspuheenvuorot ja yhteinen illanvietto mahdollistavat jopa ensiluokkaisia keskusteluja viestinnän ja vuorovaikutuksen ilmiöistä sekä yhteyksien ja verkostojen solmimista ja vahvistamista. Oli ilo kuulla osallistujilta palautetta onnistuneesta konferenssista!

Virtuaalinen toteutus mahdollisti konferenssiin osallistumisen joka puolelta Suomea, mikä näkyi esimerkiksi yhteisten tilaisuuksien tavallista suuremmissa osallistujamäärissä. Koskaan aiemmin viimeisen konferenssipäivän ja koko tapahtuman juhlallisesti päättävä Vuoden vuorovaikutusteko –kunniamaininnan julkistamistilaisuudessa ei ole ollut niin suurta väkijoukkoa kuin tänä vuonna. Muutoinkin tilaisuus oli kyllä ikimuistoinen – Valtioneuvoston viestintäosaston Lasten koronainfon palkitsemistilaisuus oli täynnä tunnetta – liikutusta ja iloa – niin kunniamaininnan saajien, myöntäjien kuin yleisönkin osalta. Eli kuin kruununa teknologiavälitteisesti toteutetun konferenssin päätökseksi todistimme, miten välitöntä, tunteellista, spontaania ja humaania vuorovaikutus myös viestintäteknologian välityksellä voi olla.

Kiitos kaikille osallistujille – te teitte päivistä onnistuneet!

Mitra Raappana
FT, yliopistonopettaja (JYU)
Prologos ry:n varapuheenjohtaja

Category: 2019

Syyskauden startti etäopetuskahveilla

Posted on 10/09/2020 by admin • 0 comment

Ideasta toteutukseen

Eräs yhdistyksemme parhaita puolia on sen kyky reagoida jäsenistönsä tarpeisiin nopealla aikataululla. Idea etäopetuskahveista syntyi keväällä Twitter-keskustelusta, kun yliopisto toisensa jälkeen ilmoitti jatkavansa syksyllä etäopetuksessa. Elokuisille etäopetuskahveille kokoontui antoisten keskustelujen merkeissä reilu parikymmentä vuorovaikutuksen opettajaa ja kouluttajaa.

Suunnittelimme etäopetuskahvit epäviralliseksi, mutta fasilitoiduksi keskustelutilaisuudeksi. Ilmoittautumisen yhteydessä kysyimme osallistujilta muutaman ennakkokysymyksen, joiden avulla keskustelujen teemat valikoituivat. Eniten toiveita kohdistui etäopetuskokemusten jakamiseen ja mahdollisuuteen keskustella niistä. Ennakkoon saatujen vastausten perusteella osallistujilla oli runsaasti onnistumisia keväältä toisille jaettavaksi koskien esimerkiksi ryhmäyttämistä, opiskelijoiden osallistamista, aktivointia ja keskusteluja. Moni koki onnistuneensa etäopetukseen soveltuvien monipuolisten tehtävien suunnittelussa, erilaisten sovellusten hyödyntämisessä sekä opetuksen flippauksessa.

Onnistumisista huolimatta kaivattiin lisää ideoita etänä toimiviin, monipuolisiin ja havainnollistaviin harjoituksiin. Etäopetuksen suunnittelussa puolestaan mietitytti esimerkiksi tehokkuus ajankäytössä sekä itsenäisen työskentelyn, harjoitusten, osallistamisen tapojen ja keskustelujen sopivat yhdistelmät. Osallistujat toivoivat myös materiaalipankkia, jota voisi hyödyntää opetuksen suunnittelussa.

Yhteisten kokemusten äärellä

Etäkahvit alkoivat lyhyellä yhteisellä kokemusten vaihdolla, jonka jälkeen osallistujat siirtyivät pienryhmiin ideoimaan etäopetuksen teemoja. Pienryhmien tuottamat ideat koottiin Flingaan ja lopuksi kokoonnuimme vielä yhdessä keskustelemaan pienryhmien ajatuksista. Teemoina olivat harjoitukset, opetuksen suunnittelu, osallistaminen sekä materiaalit.

Etäharjoituksista hyödyllisiksi oli koettu elokuva- tai televisio-ohjelma-analyysit, joista voi havainnoida esimerkiksi vuorovaikutussuhteen muodostumista. Vuorovaikutusta oli analysoitu myös erilaisista asiakastapaamisista ja esiintymisharjoituksia oli toteutettu podcasteina ja vlogeina.

Opetuksen suunnittelun osalta keskusteluissa peräänkuulutettiin ymmärrystä siitä, että etäopetuksen ei tulisi olla ainoastaan lähiopetusta korvaava ”poikkeuslaastari”, vaan hyödyllinen tapa toteuttaa opetusta. Tavoitteena ei ole vain selvitä ja korvata lähiopetusta, vaan saavuttaa parhaita mahdollisia oppimistuloksia tekniikan ja sovellusten välityksellä. Alan olemassa oleva tutkimustieto teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta on otettava konkreettisesti mukaan opetukseen.

Etäopetus voi tuoda positiivisiakin puolia opetukseen, sillä se voi palvella osaa opiskelijoista paremmin. Haasteita puolestaan voi ilmetä moninaisten ryhmien ohjaamisessa yhteisen aiheen äärelle. Heterogeenisen ryhmän kanssa erilaiset johdannot ja ohjeistukset oli koettu onnistuneiksi. Ryhmälle oli esimerkiksi annettu etukäteen luettavaksi joku materiaali, joka johdatti kaikki tietynlaiseen lähtötilanteeseen. Etäopetuskahvien osallistujat toivoivat tukea koulutuksen ja opetuksen suunnitteluun systemaattisesta verkostoitumisesta. Asiantuntijoiden on vastattava nykyaikaisen viestintäympäristön haasteisiin, ja osallistujat tarjosivat vastaukseksi rohkeaa poikkitieteellistä otetta, jossa mennään rohkeasti aitojen yli.

Osa keskustelijoista koki osallistaneensa jopa aktiivisemmin kuin kasvokkaisessa opetus- tai koulutustilanteessa. Massaluennoilla oli pyritty ryhmittelemään osallistujia erilaisin tavoin ja ryhmille annettiin tehtäviä vuorovaikutuksen tukemiseksi. Tunnettujen fasilitointimenetelmien, kuten me-we-us käyttö, oli todettu toimivaksi. Vaihtelevuuden uskottiin tuovan keveyttä tekemiseen. PowerPointilla äänitetyt luennot olivat tulleet tutuksi, samoin kuin Padlet, Mentimeter ja Topaasia. Toisaalta maltti erilaisten sovellusten käytössä ja osallistujien teknisen osaamisen huomioiminen suunnittelussa koettiin tärkeänä.

Osallistamiseen liittyi myös ryhmäytyminen, johon osallistujien mukaan kannattaa käyttää aikaa. Yhteisistä toimintatavoista sopimista ja keskustelua hyvän verkkovuorovaikutuksen merkityksestä pidettiin tärkeänä. Kasvokkaisessa opetuksessa ja koulutuksessa käytetyt toimintatavat sopivat myös etäopetukseen: lähtökohtien perusteleminen sekä kannustaminen puheenvuorojen ottamiseen. Lähtökohdat on hyvä perustella myös sitä kautta, että jokaiselle tulee omakohtainen kokemus osallistumisen hyödyistä. Erityisesti etätoteutuksissa tärkeäksi oli koettu osallistujien saaminen mahdollisimman pian mukaan vuorovaikutukseen, äänellä tai kirjoittamalla. Kommenttien kirjoittamiseen oli koettu myös tasa-arvoistavan käytyjä keskusteluja. Läsnäolon tunnetta puolestaan oli koettu syntyvän paremmin, kun osallistujien kamerat ovat päällä.

Palaute ja jäsenistön toiveet ohjaavat yhdistyksen toimintaa

Lähetimme osallistujille palautekyselyn tilaisuuden jälkeen. Miltei kaikki kyselyyn vastanneista toivoivat lisää samankaltaisia yhteisiä hetkiä. Osa oli halukas kohtaamaan kuukausittain, osalle riittäisi muutama kerta vuodessa. Ymmärrystä riitti myös Prologoksen johtokunnan kiireille muiden tapahtumien järjestelyissä, joten ehdotuksia syntyi tilaisuuden yhdistämisestä tiedekahveihin tai tiedeglögeihin.

Osallistujien ja järjestäjien toiveena oli matalan kynnyksen keskusteluareenan tarjoaminen vuorovaikutuksen opetuksen ja koulutuksen asiantuntijoille. Palautteissa kohtaamisten tärkeys nousi esiin – oli kaivattu vahvistusta omalle tekemiselle. Keskustelujen lisäksi toivottiin myös pysyvämpiä yhteyksiä, esimerkiksi verkostoitumista LinkedIn:in kautta.

Vaikka osallistujille vuorovaikutus on tuttua, samoin kuin sen opetus ja koulutus, monelle oli huojentavaa kuulla, että oli oltu oikeilla jäljillä. ”Sain tukea omille ajatuksille ja saamalleni opiskelijapalautteelle. Hyvinhän meillä menee!” Kokemukset onnistuneesta etäopetuksesta synnyttivät pohdintaa opettajuuden muutoksesta. ”Ei tosiaan ole enää jyrkkää jakoa etätyöhön ja kontaktiopetukseen – on vain opetusta, joka koostuu sitten mistä koostuu. Molemmista tarkoituksenmukaisessa suhteessa. Näitä olisi hienoa työstää yhdessä.”

Palautteista nousi esiin myös toive päästä eteenpäin omien ratkaisujen esittelystä johdonmukaiseen opetuksen ja koulutuksen kehittämiseen. Syvyyttä keskusteluun ja koulutuksen kehitystyötä toivottiin myös toisaalla, ja koettiin keskustelua värittäneen opettajien halu opettaa toisiaan, eikä niinkään halu kehittää vuorovaikutuksen koulutusta yhdessä.

Kokemuksien jakamista vai kehitystyötä?

On selvää, että yhteisen suunnittelun ja tekemisen suurin este on aika ja resurssit, tai tunne niiden puuttumisesta. Tarve ja halu jakaa omaa tietoutta ja kehittää omaa osaamista on alan asiantuntijoilla olemassa, mutta millaiset aika- ja muut resurssit ovat mahdollisia valjastaa jatkoa suunniteltaessa? Jo informaation jakaminen on itsessään arvokasta ja voi antaa monelle kaivattuja lisävinkkejä oman työn toteutukseen, mutta aktiivinen aallon harjalla pysyminen edellyttää kiistatta myös tutkimustyötä haasteiden selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Tutkimus ja koulutus kulkevat käsi kädessä ja yhdistyksessä jatkamme keskustelua siitä, miten voisimme parhaiten palvella jäsenistömme tarpeita. Toivottavasti pääsemme uudelleen kohtaamaan alan opetuksesta ja koulutuksesta kiinnostuneita yhteisissä keskusteluissa. Seuraava mahdollisuus tähän onkin jo hyvin pian, sillä vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä 18.-19.9.2020 useampi esitelmä käsittelee juuri näitä teemoja. Virtuaalinen konferenssi vuorovaikutuksesta tarjoaa oivallisen paikan jatkaa aloittamaamme keskustelua, nähdään siellä!

Vinkkipankki

Verkkosivuja

Kielijelppi: Puheviestintä

Prologi – puheviestinnän vuosikirja

Sovellukset

Marja Eklund
Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n viestintävastaava

Eeva Kaarne
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

Category: 2019 | Tags: etäopetus, koulutus, opetus, tapahtumat, teknologiavälitteinen, teknologiavälitteinen viestintä, verkko-opetus, vuorovaikutusosaaminen

Kehon viestejä mielelle: kehollisuus voimavarana viestintätilanteissa

Posted on 15/06/2020 by admin • 0 comment

ProBlogissa on kevään aikana kirjoitettu opetuksen digiloikasta ja sen mukanaan tuomista haasteista. Prologoksen tiedekahvitkin siirtyivät verkkoon ja järjestyivät ensimmäistä kertaa digitaalisesti toukokuun alkupuolella. Digiloikka onkin tänä keväänä otettu monissa yhteyksissä ja työympäristöissä ja olemme päässeet sen mukana tutustumaan varsin erilaisiin työrutiineihin. Myös työyhteisöjen viestintä on kevään aikana tapahtunut pitkälle teknologia-avusteisesti milloin minkäkin sovelluksen välityksellä. Monet keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet ovat käyneet tämän myötä haasteellisemmiksi. Olemme saaneet muun muassa pinnistellä yrittäessämme tulkita toistemme non-verbaalisia viestejä: ilmeitä ja eleitä, kehon asennoista puhumattakaan. Monelle meistä on saattanut iskeä videopalaveriähky, ehkä jopa suoranainen Zoom-väsymys [1]. Oma kokemukseni on ollutkin se, että kesää kohti yhä useampi kamera on sammunut ja sekä videopalaverit että etäkurssikokoontumiset on vedetty läpi ilman videokuvaa, vain äänen varassa.

Kun siis keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet on riisuttu näin minimiin, voimmekin saada yhtäkkiä oivan mahdollisuuden kääntää uudella tavalla huomion itseemme ja omaan käyttäytymiseemme viestintätilanteiden aikana. Kotona työskentely on laittanut monet meistä ajattelemaan ergonomiaa, kun kotitoimistoja on pitänyt raivata sinne, mistä tilaa on löytynyt. Paitsi että hyvästä työskentelyasennosta on apua fyysisessä hyvinvoinnissamme, on mahdollista, että myös mielemme voi tämän johdosta paremmin.

Keho systeeminä

Erilaiset kehotietoisuuden tekniikat näkevät kehomme systeeminä, jolloin mielen tasapaino on löydettävissä koko kehon tasapainoisen toiminnan kautta. Kognitiotieteen puolella paljon tutkittu kehollisen kognition käsite perustuu myös havainnoille, että mielemme ei yksin vaikuta kehoomme, vaan kehollamme on vaikutusta siihen, mitä mielessämme tapahtuu: miten ajattelemme, tunnemme ja toimimme eri tilanteissa [2].

Sosiaalipsykologiassa viime vuosikymmenellä paljon tutkitut voima-asennot (eng. power poses) ovat tästä hyvä esimerkki. Voimaa viestivät asennot, joissa otamme tilan ja sallimme kehomme laajentua ja rintakehän avautua, eivät kerro meistä vain ulospäin, vaan niillä on havaittu olevan vaikutusta sisäisesti, oman henkilökohtaisen voiman kokemisessa [3]. Huang, Galinsky, Gruenfeld ja Guillory [4] huomasivat myös valtaa viestivien asentojen vaikuttavan ryhmätilanteissa vahvemmin osallistujien ajatteluun ja käyttäytymiseen kuin pelkkien heille annettujen, hierarkkisten valtaroolien.

Asennolla ja ryhdillä on muissakin tutkimuksissa huomattu olevan yhteyksiä muun muassa positiivisempien ajatusten tuottamiseen [5], parempaan mielentilaan sekä stressin hallintaan [6]. Tätä kehon ja mielen yhteispeliä tukevat myös neurotieteen viimeisimmät löydökset, jotka osoittavat aivokuoremme liikettä, kognitiota ja tunteita säätelevien osien olevan tiuhoin hermoyhteyksin kytköksissä stressihormoneja tuottavaan lisämunuaiseen. Tässä monimutkaisessa verkostossa vartalon asennolla sekä keskivartalon lihasten tuella näyttäisi myös olevan keskeinen, positiivinen roolinsa stressihormonien erittymisen säätelyssä – vaikka yhteydet eivät vielä olekaan täysin selvät. [7].

Kehollisuus viestintää ohjaamassa?

Tutkimusten valossa kannattaisikin siis kiinnittää huomiota siihen, mitä omalla kehollaan tekee ja miten sitä eri tilanteissa käyttää. Nyt kun erilaisista teknisistä apuvälineistä on tullut työnteossa ja keskinäisessä viestinnässämme entistäkin tärkeämpiä, kannattaa niitä käyttäessä myös huomioida niiden koko. Bosin ja Cuddyn [8] tutkimuksessa erikokoiset, elektroniset laitteet pöytätietokoneesta älypuhelimeen eivät ainoastaan vaikuttaneet osallistujien asentoon, vaan myös heidän käyttäytymiseensä. Mitä pienempää laitetta tutkimukseen osallistuneet henkilöt käyttivät, sitä kehollisesti suppeampi ja kasaan painuneempi heidän asentonsa oli. Myöhemmin samat henkilöt myös käyttäytyivät passiivisemmin tilanteessa, jossa heiltä olisi vaadittu puolensa pitämistä. Fyysisen tilan ottaminen ja kehon avoimuus sekä käytöksen jämäkkyys näyttivät siis tutkimuksen mukaan kulkevan rinta rinnan. Kyseiset tutkijat kehottivatkin harkitsemaan juuri puhelimen näpyttelyä ennen tärkeää palaveria tai sen aikana. Vaikka ajankäyttö tuntuisikin näin tehokkaalta ja saisimme tärkeitä viestejä lähtemään, saattaa laitteen kanssa kyyristeleminen huomaamatta vaikuttaa negatiivisesti omaan käyttäytymiseen kokoushuoneen viestintätilanteessa.

Nyt kun elämämme pyörii yhä tiiviimmin tietokoneiden ja älylaitteiden ääressä ja nuo tärkeät palaveritkin tapahtuvat niiden kautta, voivat yllä mainitut löydökset muodostua entistäkin tärkeämmiksi. Kun erikokoiset ruudut ja niiden tapahtumat vievät huomiomme ja keskittymisemme, epämukavaan lysyyn ja kumaraan saattaa helposti luiskahtaa – ja jämähtää. Jouduin itse vaihtamaan työkonetta kesken kevään etätöiden ja uuden koneen ruutu oli lähes puolet pienempi vanhaan verrattuna. Monet kerrat sen ääressä istuessani ja ruudun tapahtumiin uppoutuessani huomasin alemmas suuntautuvan katseeni alkavan vetää koko yläkroppaa perässään… oman kehon kuunteleminen ja sen asentojen tiedostaminen ja tunnistaminen saattavat siis olla juuri nyt hyödyllisempiä kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta kuin koskaan ennen.

Kaivattu kesäloma on jo onneksi monilla meistä ovella ja pääsemme reilusti vähentämään ruutujen loisteessa käyttämäämme aikaa. Syksy näyttäisi näillä näkymin kuitenkin tuovan tullessaan jatkoa niin etätyöskentelyyn kuin -opetukseenkin. Viimeistään silloin voisi kääntää huomiota aika ajoin myös sisäänpäin: tunnustella sitä, mitä fyysinen olemuksemme meille kertoo, miten se saa meidät eri tilanteissa tuntemaan ja toimimaan. Voisimmeko kehomme kautta jopa lisätä motivaatiota, halukkuutta ja uskallusta ottaa osaa ja olla mukana erilaisissa, ehkä haastavissakin viestintätilanteissa?

Anna-Leena Macey
Tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

Lähteet:

[1] Zoom-väsymyksestä (eng. Zoom fatigue) kirjoittanut mm. BBC artikkelissaan: https://www.bbc.com/worklife/article/20200421-why-zoom-video-chats-are-so-exhausting

[2] Wilson, Robert A. and Foglia, Lucia, “Embodied Cognition”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2017 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = https://plato.stanford.edu/archives/spr2017/entries/embodied-cognition/

[3] Gronau, Q. F., Van Erp, S., Heck, D. W., Cesario, J., Jonas, K. J., & Wagenmakers, E. J. (2017). A Bayesian model-averaged meta-analysis of the power pose effect with informed and default priors: The case of felt power. Comprehensive Results in Social Psychology, 2(1), 123-138.

[4] Huang, L., Galinsky, A. D., Gruenfeld, D. H., & Guillory, L. E. (2011). Powerful postures versus powerful roles: Which is the proximate correlate of thought and behavior? Psychological Science, 22(1), 95-102.

[5] Wilson, V. E., & Peper, E. (2004). The effects of upright and slumped postures on the recall of positive and negative thoughts. Applied psychophysiology and biofeedback, 29(3), 189-195.

[6] Nair, S., Sagar, M., Sollers III, J., Consedine, N., & Broadbent, E. (2015). Do slumped and upright postures affect stress responses? A randomized trial. Health Psychology, 34(6), 632.

[7] Dum, R. P., Levinthal, D. J., & Strick, P. L. (2016). Motor, cognitive, and affective areas of the cerebral cortex influence the adrenal medulla. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113(35), 9922-9927.

[8] Bos, M. W., & Cuddy, A. J. (2013). iPosture: The size of electronic consumer devices affects our behavior. Harvard Business School working paper series# 13-097.

Category: 2019 | Tags: kehollisuus, teknologiavälitteinen, työelämä, työelämän vuorovaikutus

Ystäväni eetterissä: parasosiaaliset suhteet 2020-luvulla

Posted on 08/06/2020 by admin • 0 comment

Tuttu tubettaja tuntuu kaverilta. TV-sarjan hahmo on niin samaistuttava, että itkunaurattaa. Koronaviruksen kotiin sulkemat ihmiset ovat saattaneet tutustua pääministeri Sanna Marinin lisäksi syvemmin Mika Salmiseen tai Jyrkiin ja Neposeen kuin olisivat vielä joululomalla arvanneet. Ilmiöllä on nimi – parasosiaalinen vuorovaikutus – ja sen tutkimus on ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Vuoden 2020 sosiaalista eristäytymistä vaatineet poikkeusolosuhteet lisäsivät audio- ja audiovisuaalisten medioiden käyttöä. Käyttö puolestaan vahvistaa parasosiaalisia ilmiöitä. Parasosiaaliset ilmiöt tarkoittavat vuorovaikutusta tai jopa vuorovaikutussuhdetta medioiden kautta tuntemiimme henkilöihin tai fiktiivisiin hahmoihin. Parasosiaalinen vuorovaikutus on perinteisesti määritelty katsojan yksisuuntaiseksi vuorovaikutukseksi mediahahmon kanssa (Liebers & Schramm, 2019). Suositut mediaympäristöt, kuten Instagram, YouTube ja Twitter, kuitenkin haastavat aiemman määritelmän, sillä mediasta tuttu henkilö ja seuraaja voivat olla välittömässä vuorovaikutuksessa keskenään. Parasosiaalisten ilmiöiden ja interpersonaalisten suhteiden raja hämärtyy.

Parasosiaalinen suhde syntyy, kun katsoja osallistuu useamman kerran parasosiaaliseen vuorovaikutukseen mediahahmon kanssa. Kun vietämme aikaa toisen ihmisen seurassa, opimme tuntemaan hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tuntemuksiaan ja huoliaan. Vaikka itsestäkertominen ei parasosiaalisen suhteen muodostumisvaiheessa olisi vastavuoroista, myös kuviteltu vuorovaikutus rakentaa suhdetta. Blogitekstin 70- ja 80-luvuilla syntyneet kirjoittajat myöntävät olleensa kohtalaisen läheisessä parasosiaalisessa suhteessa Ridge Forresterin kanssa. Esimerkiksi henkilöhahmon parisuhdehaasteet valtasivat mielen ja keskustelut kavereiden kanssa –saatoimmepa lausua hänelle muutaman neuvonkin ääneen ohjelman aikana. Myös Michael Jordan, Lisa Simpson ja Ellen DeGeneres ovat kuuluneetparasosiaaliseen tuttavapiiriimme.

Parasosiaalinen suhde on sosioemotionaalinen side, jonka intiimiyttä voi verrata interpersonaaliseen suhteeseen (Bond, 2018). Parasosiaaliset ilmiöt tarjoavat katsojille ystävyyteen verrattavissa olevia kokemuksia samankaltaisuudesta ja toisesta pitämisestä. Kyseisen kaltainen luottamukselliselta suhteelta tuntuva yhteys muodostaa otollisen ilmapiirin katsojaan vaikuttamiselle. Vaikka parasosiaalisia suhteita muodostetaan edelleen fiktiivisiin hahmoihin, on tosi-TV ja sosiaalinen media lisännyt parasosiaalisia suhteita ei-fiktiivisiin henkilöihin.

Parasosiaalinen vuorovaikutus ei-fiktiivisen henkilön, kuten tubettajan kanssa, sisältää tiedon välittämisen, itsestäkertomisen, viihtymisen ja vaikuttamisen elementtejä. Somevaikuttajien näkyvyys nuorison arjessa on niin suuri, että koronapandemian alkaessa Valtioneuvosto kutsui somevaikuttajat mukaan välittämään faktaperustaista tietoa viruksesta (Valtioneuvosto, 2020). Maamme ylin johto ymmärsi parasosiaalisten suhteiden merkityksen jopa yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille ja turvallisuudelle.

Ajatus parasosiaalisen vuorovaikutuksen merkityksestä yhteiskuntarauhan ja keskinäisen solidaarisuuden edistämisessä ei ole uusi. Esimerkiksi Schiappa, Gregg ja Hewes (2006) esittivät kuuluisassa tutkimuksessaan, miten heteroseksuaalisen naisen ja homoseksuaalisen miehen kimppakämppäily Will & Grace -ohjelmassa vähensi katsojien ennakkoluuloja homoseksuaalisia ihmisiä kohtaan. Samanlaisia tuloksia on saatu muidenkin vähemmistöryhmien esittämisestä mediassa: kulttuurien välisten parasosiaalisten suhteiden potentiaali ennakkoluulojen ja rasismin vähentämiselle on merkittävä.

Parasosiaalisten ilmiöiden ymmärtäminen on hyödyllistä myös yritysten keulakuville. Yritykset hyötyvät siitä, että kuluttajat ja omat työntekijät muodostavat tuttavallista suhdetta muistuttavan parasosiaalisen suhteen johtajaan (ks. Tsai & Men, 2017). Voimme kaikki henkilökohtaisesti punnita, millainen vaikutus esimerkiksi Twitterissä aktiivisesti itsestäkertovan yritysjohtajan tai mediaa välttelevän mysteerijohtajan viestinnällä on mielikuvaamme yrityksestä. Johtaja tarvitsee ymmärrystä interpersonaalisesta vuorovaikutuksesta ja suhteista: epämuodollisuus suo mahdollisuuden entistä voimakkaammalle vaikuttamiselle, mutta voi myös ärsyttää.

Parasosiaaliset ilmiöt tekevät interpersonaalisten suhteiden lainalaisuudet yhteiskunnallisella, taloudellisella ja globaalilla tasolla relevanteiksi. Uusi mediaympäristö ei edellytä ainoastaan mediakriittisyyttä vaan myös kriittistä vuorovaikutuksen tarkastelua. Meidän tulee pyrkiä ymmärtämään erilaisten yhteisöjen asenteiden, mielipiteiden ja toimintatapojen muodostumista suhteissa, jotka syntyvät verkon ja audiovisuaalisten kanavien maailmassa. Kun Antti Tuisku kehottaa Instagramissa pysymään pandemia-aikaan kotona ja positiivisella mielellä, viesti sisältää tiedottamisen lisäksi tunteen henkilökohtaisesta tuesta. Ymmärrys esimerkiksi itsestäkertomisen, koetun samankaltaisuuden tai puoleensavetävyyden merkityksestä parasosiaaliselle suhteelle on tärkeää, kun valitsemme eri ihmisryhmiä tavoittavia tiedonvälityskanavia.

Mediaympäristöt kehittyvät kiihtyvällä vauhdilla. Tulevaisuudessa teknologiat, kuten lisätty ja virtuaalitodellisuus, voimistavat parasosiaalisia ilmiöitä. Kun uusi mediaympäristö on hälventänyt rajaa mediahahmojen ja katsojien välisestä vuorovaikutuksesta, tuovat uudet teknologiat heidät myös “fyysisesti” toisiaan lähemmäs. Esimerkiksi aikaisemmin sinulle YouTubesta tuttu mediahahmo saattaa pian istua seuranasi virtuaalitodellisuudessa juomassa kahvia ja kertomassa kuulumisiaan. Pohdi, millaisille tekijöille suhteenne perustuu. Välittääkö mediahahmo sinulle tärkeää tietoa tai vertaistukea, vai onko hän yksinkertaisesti hyvin puoleensavetävä? Tällä kaikella voi olla olettamaasi suurempi merkitys sille, mitä ajattelet ja miten toimit.

Kirjallisuus

Bond, B. J. (2018). Parasocial relationships with media personae: Why they matter and how they differ among heterosexual, lesbian, gay, and bisexual adolescents. Media Psychology, 21(3), 457–485. https://doi.org/10.1080/15213269.2017.1416295

Liebers, N., & Schramm, H. (2019). Parasocial interactions and relationships with media characters: An inventory of 60 years of research. Communication Research Trends, 38(2), 4–31.

Tsai, W.-H. S., & Men, L. R. (2017). Social CEOs: The effects of CEOs’ communication styles and parasocial interaction on social networking sites. New Media & Society, 19(11), 1848–1867. https://doi.org/10.1177/1461444816643922

Schiappa, E., & Gregg, P., & Hewes, D. (2006). Can one TV show make a difference? Will & Grace and the parasocial contact hypothesis. Journal of Homosexuality, 51(4), 15–37. https://doi.org/10.1300/J082v51n04_02

Valtioneuvosto, (2020). Tiedote 22.3.2020: Torjutaan koronaa yhdessä – jaa luotettavaa tietoa eteenpäin. Saatavilla: https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/torjutaan-koronaa-yhdessa-jaa-luotettavaa-tietoa-eteenpain (Viitattu 1.5.2020)

FT Venla Kuuluvainen
Tutkijatohtori
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta
Tampereen yliopisto

FT Ira Virtanen
Tutkijatohtori
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta
Tampereen yliopisto

(kuvat: Jonne Renvall)

Category: 2019

Kevätkokous ja tiedekahvit Zoomissa: keskustelussa vuorovaikutusteknologia ja professionaaliset vuorovaikutussuhteet

Posted on 11/05/2020 by admin • 0 comment

Jäseniä kokoontui Prologos ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen ja niiden yhteydessä järjestettäville tiedekahveille Zoomiin maanantaina 4.5.2020. Perinteiseen tapaan kevätkokouksessa tarkasteltiin edellisen vuoden toimintaa ja taloutta. Kokouksen puheenjohtaja, Tuula-Riitta Välikoski, kiitti johtokuntaa: toimintaa on kehitetty hyvään suuntaan ja taloutta on hoidettu hyvin.

Muissa asioissa avattiin keskustelu yhdistyksen säännöistä ja niiden ajanmukaistamisesta. Aiheesta käytiin avointa keskustelua, ja johtokunta tiedotti, että sääntöjen päivittämiseksi järjestetään ylimääräinen vuosikokous Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien yhteydessä. Toivomme näkevämme jäseniä syyskuun 18. ja 19. päivä Helsingissä.

Kahvit ja pullat omasta keittiöstä

Kevätkokouksen jälkeen jatkettiin jo perinteeksi muotoutuneille tiedekahveille. Yhdistyksen puheenjohtaja, Anne Laajalahti, avasi tilaisuuden ja toivotti osallistujat tervetulleiksi. Käytiin vapaata keskustelua työn alla olevasta viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksesta. Yhdistyksen jäsen Tuula-Riitta Välikoski mainitsi loppuvuodesta julkaistavasta monitieteisestä viestinnän tutkimuksesta, joka käsittelee lapsen kuulemista huostaanottoprosessissa. Puheenvuoro sai osallistujat tunnustamaan monitieteiden tutkimuksen tärkeyden.

Yhdistyksen jäsen Suvi-Tuuli Murumäki tiedotti lukion opetussuunnitelmamuutoksesta, jossa pakollisia ja vapaavalinnaisia vuorovaikutuksen kursseja on saatu lukioihin lisää. Tämä ilahdutti osallistujia. Yhdistyksen viestintävastaava, Marja Eklund, vinkkasi yhteistyössä Pirjo Kanasen ja Maria-Tiina Leinosen kanssa julkaisemastaan blogikirjoituksesta ”Opea haastetaan”, joka käsittelee syksyllä 2019 käynnistynyttä suomen kielen opiskelijat ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat yhdistävää opettajan ammatillisen vuorovaikutusosaamisen kehittäminen -kurssia.

Osallistujat muistelivat myös Vaivihka-täydennyskoulutushanketta (vaikuttavan puheviestinnän harjoituskurssi), joka toteutui vuosina 2012–2015 ja oli suunnattu erityisesti lukioiden äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Todettiin, että myös nyt ja tulevaisuudessa meillä, viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoilla, olisi annettavaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille, joiden yliopistotutkinnoissa on verrattain vähän viestinnän ja vuorovaikutuksen opintoja.

Tutkimuspuheenvuoro teknologisesta vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta

Tiedekahvien puhujiksi oli kutsuttu yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Kaisa Laitinen Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitokselta sekä yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltola Tampereen yliopistosta.

Kaisa Laitisen puheenvuoro käsitteli vuorovaikutusteknologian merkitystä nykyaikaisissa asiantuntijatyöyhteisöissä. Hänen artikkeliväitöskirjansa koostuu neljästä artikkelista ja on tällä hetkellä esitarkastuksessa.

Laitisen mukaan teknologiavälitteistä vuorovaikutusta on tärkeää tutkia muun muassa siksi, että organisaatiot saisivat hyödynnettyä teknologisiin ratkaisuihin tehtyjä investointeja mahdollisimman hyvin. Lisäksi vuorovaikutusteknologialla on Laitisen mukaan merkityksellinen rooli arjen vuorovaikutuksessa työpaikalla. Laitisen tutkimus keskittyy teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen ja vuorovaikutusteknologiaan virtuaalitiimeissä ja työyhteisön sosiaalisessa mediassa.

Aiemmat tutkimustulokset teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta ovat osin vaihtelevia ja paikoin keskenään ristiriitaisia. Tutkimuksissa on lähdetty liikkeelle kasvokkaisen ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen vastakkainasettelusta, jossa ensimmäistä on priorisoitu ja jälkimmäistä ei. Laitinen painottaa kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa tunnistettua integroitua näkökulmaa, jossa kasvokkaisen tai teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen priorisoinnille ei enää nähdä tarvetta, vaan niitä voidaan tarkastella rinnakkain ja toinen toistaan täydentäen.

Onnistunut vuorovaikutus edellyttää osapuolten kesken jaettuja yhteisiä merkityksiä, ja Laitisen mukaan sitä edellyttää myös onnistunut teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Laitisen tutkimuksen mukaan organisaatiotasolla vuorovaikutusteknologiaan liittyvien odotusten ja tarpeiden ei kuitenkaan tarvitse olla täysin yhtenevät, ja organisaatiossa tämä on syytä tunnistaa ja tunnustaa. Tiimitasolla merkityksistä on kuitenkin tärkeää sopia, jotta tiimin jäsenet voisivat kokea teknologian toimivaksi ja vuorovaikutuksen onnistuneeksi.

Summa summarum: millainen organisaatio ja tiimit, sellainen vuorovaikutus. Laitisen mukaan vuorovaikutusteknologia ei sanele vuorovaikutuksen ominaisuuksia ja laatua, vaan työyhteisö sanelee vuorovaikutuksen – myös teknologiavälitteisen – ominaisuudet ja laadun.

Chatti vilkuttaa oranssia valoa saapuneen viestin merkiksi: ”Kiinnostavaa, ajankohtaista ja todella tärkeää <3”, Anne Laajalahti kommentoi.

Tutkimuspuheenvuoro terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välisestä vuorovaikutuksesta

Yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltolan puheenvuoro käsitteli terveydenhuollon ammattilaisen ja diabeetikon välisen vuorovaikutuksen yhteyttä tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessiin. Hänen artikkeliväitöskirjansa kaksi artikkelia on julkaistu ja seuraavat ovat työn alla.

Tyypin 2 diabetes on yksi yleistyvimmistä sairauksista Suomessa ja maailmalla. Peltolan väitöskirjan näkökulmana on potilaiden myönteiset ja kielteiset vuorovaikutuskokemukset lääkärien ja hoitajien kanssa. Peltolan mukaan tutkimuksia, joiden aineistona on jälkikäteen reflektoidut vuorovaikutuskokemukset, on vähän.

Peltola tuo tutkimustuloksissaan esille yllättävän seikan: potilailla on enemmän kielteisiä kokemuksia vuorovaikutuksesta tuttujen lääkärien tai hoitajien kuin tuntemattomien lääkärien tai hoitajien kanssa. Tuloksista voisi päätellä, että yksittäiset vuorovaikutustilanteet ammattilaisen ja potilaan välillä voivat muodostua potilaalle myönteisiksi. Peltolan tutkimuksen tavoitteena on vaikuttaa tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessin arviointiin, niin, että arviointi kohdistuisi myös vuorovaikutuksen laadun arviointiin.

Lopuksi Peltola ja osallistujat totesivat, että vuorovaikutusosaamisella on todella merkitystä professionaalisissa vuorovaikutussuhteissa. Keskustelu ja siten tiedekahvit päätettiin tähän.

”Kiitos ja näkemiin viimeistään syksyllä!” Mikrofonit mykistyivät ja kuvayhteydet katkesivat.

Esteri Savolainen
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Itä-Suomen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n rahastonhoitaja

Category: 2020, Ajankohtaista, teknologiavälitteinen, teknologiavälitteinen viestintä, tutkimus, työelämä, vuorovaikutusosaaminen, Vuorovaikutustutkimus | Tags: Prologos, terveydenhuolto, tiedekahvit, tutkimus, työelämän vuorovaikutus, vuorovaikutus, vuorovaikutusosaaminen, Vuorovaikutustutkimus

Blogitrilogian kolmas osa etäopetuksesta – aivomyrskystä uuteen normaaliin

Posted on 29/04/2020 by admin • 2 comments

Kahdessa edellisessä ProBlogissa on käsitelty puheviestinnän verkko- ja etäopetusta. Lotta Kokkonen ja Jonna Koponen toivoivatkin edellisessä blogissa omakohtaisten kokemusten jakamista ja tähän toiveeseen tartuin. Kirjoitan Tampereen yliopiston Kielikeskuksen puheviestinnän opettajana kokemuksista ja havainnoista, joita olen etäopetuksesta viimeisten viikkojen aikana tehnyt.

Puheviestinnän opetus siirtyi etäopetettavaksi nopealla sykkeellä koronatilanteesta johtuen myös meillä Tampereen yliopistossa. Opettajalle, jonka opetus pohjautuu dialogisuuteen ja kasvokkain kohtaamiseen, ajatus etäopetuksesta aiheutti aluksi rajun aivomyrskyn, epätoivon ja ahdistuksen. Eniten riepoiteltavaksi joutui oma asenteeni puheviestinnän opettamisesta teknologiavälitteisesti.

Janne Niinivaara kirjoitti ProBlogissa opettajien oppimis- ja vuorovaikutuskäsityksistä verkko-opetuksessa. On helppo tunnistaa tekstiä lukiessa omia käsityksiään. Niinivaara kirjoitti, ettei etäopetus ole luokkahuoneopetuksen tuomista verkkoon. Sitä se ei todellakaan ole. Nimenomaan verkkopedagogiikan ymmärtäminen ja opetuksen suunnitteleminen on ollut itselle suurin oppimisen kohde. Asiasta on tehty tutkimusta, kirjoitettu oppaita ja vinkkilistoja, mutta omalle kohdalle, kuten varmasti monelle muullekin opettajalle, etäopetukseen siirtyminen tuli eteen niin nopeasti, ettei asiaa ehtinyt kunnolla opiskella. Oli kokeiltava onnistumisen ja erehtymisen kautta. Onneksi kaikkia kokeiluja ei tarvinnut itse tehdä. Apuna olivat ihanat kollegat, joiden kanssa harjoittelimme tekniikkaa ja jaoimme hyviä ja huonoja kokemuksia.

Etäopetusta suunnitellessani pohdin jatkuvasti, miten käyttää yhteinen aika mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti? Kun oppimistavoite on selkeä, miten sinne verkko-opetuksessa kannattaa edetä? Mitä menetelmiä ja sovelluksia kannattaa milloinkin käyttää? Näiden pohdintojeni kanssa tuskin olen yksin, vaan moni meistä, jotka opettivat ensimmäistä kertaa etänä, miettivät samoja asioita.

Kokoan tähän seuraavaksi muutaman huomion, jonka tein etäopetuksen aikana.

1. Kasvokkain ehtii samassa ajassa enemmän kuin etänä

Ensimmäisen etäopetustapaamisen jälkeen huomasin, että kaikkeen menee enemmän aikaan teknologiavälitteisesti kuin kasvokkain. Keskustelut vievät enemmän aikaa, tekniikan kanssa on paikoitellen haasteita ja kaikenlaista säätämistä on paljon.

Etäopetukseen tuntuu pätevän periaate “vähemmän on enemmän”. Yhtä opetuskertaa ei kannata pumpata täyteen asioita. Mietin tarkkaan, mitä opiskelija opiskelee etukäteen itsenäisesti ja mihin panostamme yhteisissä tapaamisissa. Itsenäisesti opiskeltujen asioiden soveltaminen, harjoitteleminen ja syventäminen kannattaa tehdä etäopetustapaamisissa. Käänteinen oppiminen (flipped learning) sopii erinomaisesti etäopetukseen. (ks. Koponen 2019)

Hyvä suunnittelu ja sopiva määrä taukoja tekee etäopetussessioista toimivia. Taukojen ei tarvitse olla kovin pitkiä, mutta niitä on hyvä olla riittävästi. Ohjeistin opiskelijoita, että jokainen poistuu näytön äärestä tauon ajaksi, liikkuu ja tekee jotain muuta kuin tuijottaa ruutua. Teknologiavälitteisesti kuunteleminen vaatii erityistä keskittymistä ja sitä auttaa se, että antaa aivojen välillä levätä jossain muualla kuin ruudun ääressä.

2. Yhteinen työskentelytila verkossa

Muutaman opetuskerran jälkeen huomasin kaipaavani alustaa, johon voisin rakentaa näkyville koko opetuskerran ja josta löytyisi kaikki etäopetuksessa tarvitsemani yhteistyötä edistävät ja mahdollistavat sovellukset (kyselyt, äänestykset, tehtävänannot, kysymykset ja vastaukset, videot ja esitysmateriaali). Zoom on hyvä vuorovaikutuskanava etäopetukseen, mutta varsinainen yhteistyöalusta ei se (tai Teams) ole. Jos haluaa näyttää havaintomateriaaliksi rakennettua esitystä, täytyy jakaa oma näyttö. Chatin kautta opiskelijoille voi jakaa linkit eri yhteistyösovelluksiin kuten Padletiin, Mentimeteriin tai Flingaan sekä tehtävänannot Zoomin breakout roomsien pienryhmäkeskusteluihin. Tämä kaikki on kuitenkin kökköä ja aikaa vievää säätämistä. Välillä koin olevani kuin lennonjohtaja, joka yrittää pitää kaikki koneet ilmassa. On hirvittävä määrä asioista muistettavana ja hallittavana.

Kokeilin markkinointitarkoitukseen järjestetyssä etäfasilitointikoulutuksessa erään kaupallisen toimijan kehittämään yhteistyöalustaa, joka on suunniteltu suurtenkin ryhmien fasilitointiin ja koulutukseen. Tällöin opettajalta/kouluttajalta/fasilitoijalta ei vaadita kaikkien eri härpäkkeiden hallintaa, näytön ja linkkien jakamista ja eri nettisivuilta ja sovelluksista toiseen hyppimistä, vaan koko opetuskerran (ja miksei koko kurssinkin) saa suunniteltua yhteen paikkaan. Yhden osallistujille jaettavan linkin takaa löytyy verkkosivu, josta jokainen näkee päivän kulun, toiset osallistujat, tehtävät, kyselyt, videot, esitykset yms. Ja mikä parasta, kaikki keskustelut, ideat ja oivallukset, joita osallistujat sinne kirjoittavat jäävät sivustolle talteen. Näin niihin voi palata myöhemminkin.

Toivon, että saamme myös yliopistolle tällaisen alustan käyttöön. Moni yksittäinen, hyvä yhteistyösovellus on ilmainen tiettyyn pisteeseen asti. Tuskin yksikään opettaja on valmis maksamaan omasta pussistaan näiden sovellusten laajamittaisesta käytöstä. Jos etäopetukseen halutaan panostaa, tarkoittaa se kunnon opetustilaa myös verkossa. Moodle ei tähän riitä.

3. Toimintatavoista sopiminen

Etuna omassa etäopetuksessani oli se, että olimme tavanneet opiskelijoiden kanssa kasvokkain ja he olivat jo jonkin verran tutustuneet toisiinsa. Vaikka toimintatavoista oli kurssilla jo sovittu, sovimme lisäksi teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen toimintatavat. Näin kaikille olisi selvää, miten etäopetustapaamisessa otetaan puheenvuoro, kuunnellaan, käytetään chatia tai toimitaan teknisissä ongelmatilanteissa. Päätimme, että pidämme lähtökohtaisesti videokuvan päällä. Läsnäolon tunteen, kuuntelemisen ja keskustelun seuraamisen ja siihen osallistumisen näkökulmista ratkaisu oli hyvä.

4. Hiljaisuuden sietäminen

Epävarmuutta aiheutti itselleni hiljaisuus ja nonverbaalisen palautteen vähäisyys, joita oli pakko opetella sietämään. Puheenvuoron ottaminen teknologiavälitteisesti on erilaista kuin kasvokkain ja hiljaisia hetkiä syntyy. Monella opiskelijalla voi olla kynnys osallistua koko ryhmän keskusteluun ja näytön taakse on helppo piiloutua.

Kasvokkaisopetuksessa opiskelijoiden aktivoiminen tuntuu helpommalta kuin etänä. Jos jokin kysymys ei saa ketään kommentoimaan, on helppo jakaa ryhmä keskustelua varten pareiksi tai pienryhmiksi ja koota lopuksi ajatukset. Teknologiavälitteisesti tämä vie enemmän aikaa ja on spontaanisti tehtynä kömpelömpää. Hyvä etukäteissuunnittelu auttaa usein taklaamaan tämänkin haasteen: mietin valmiiksi, mitkä keskustelut käydään pienryhmissä ja miten vastaukset lopuksi kootaan.

5. Opetuksen seuraamisen tekeminen helpoksi ja kiinnostavaksi

Kun opiskelijoiden huomio on pääosin näytössä, halusin panostaa kauniisiin ja kiinnostaviin dioihin. Powerpointin vääntäminen kyllästytti. Siispä kokeilin Canvaa. Sillä saa suhteellisen pienellä opettelulla kaunista jälkeä aikaiseksi. Canvailuni lähti välillä lapasesta ja huomasin toimivani oman elämäni graafikkona. Muutin mm. tehtävänantoja vanhoista mustavalkoisista Word-tiedostoista värikkäiksi, helppolukuisiksi ja visuaalisesti kiinnostaviksi.

Sain opiskelijoilta palautetta, että esimerkiksi Zoomin pienryhmissä on helpompi keskustella, kun keskustelua ohjaavat valmiit kysymykset tai runko. Vaikka opettajan saa paikalle kutsumalla, on silti sujuvampaa, että asiat on kirjoitettu kaikille näkyville esimerkiksi chatiin ja päästään kiinni nopeasti itse tehtävään.

Etänä väärinkäsityksiä on hankalampaa selvitellä kuin kasvokkain. Siksi yksinkertaiset ohjeet sanottuna ja kirjoitettuna, ohjeiden toisto sekä ymmärryksen varmistaminen kysymällä toimivat. Panostin yksinkertaisuuteen ja selkeyteen ohjeistuksissani, jotta opiskelijoiden on helppo keskittyä tehtävään.

6. Huomio relationaaliseen viestintään

Tein tietoisen valinnan, että jokaisen kurssitapaamisen alun käytän kuulumisten kysymiseen ja rentoon jutusteluun. Alun keskustelukierroksella tarkistin myös tekniikan toimivuuden mikkien ja kameroiden osalta ja kuulumiskierros viritti yhteisen tekemisen äärelle.

Alkukierros toimi kuin salaa myös supportiivisena tuokiona. Moni pystyi samaistumaan toisten tunnelmiin, epävarmuuteen ja huoleen. Ja toisaalta pääsimme iloitsemaan hyvistäkin uutisista. Väitän näiden keskustelujen myös lohduttaneen, kannustaneen ja vahvistaneen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kysyin viimeisellä kerralla opiskelijoilta, mikä jäi kurssista päällimmäisenä mieleen? Padlettiin tuli monta vastausta, jossa nostettiin juuri tämä alkukierros esille. “Aloitukset parhaita, antoi läsnöolon tunteen.” “Videotapaamisten alussa käydyt fiiliskeskustelut.”

Kasvokkaisessa opetuksessa opiskelijoiden keskinäinen relationaalinen vuorovaikutus on helpompaa ja spontaanimpaa kuin teknologian välityksellä. Luentotauoilla on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin kahvikuppi kädessä. Etänä spontaania jutustelua ei juuri opiskelijoiden välillä synny, ainakaan ryhmissä, joissa opiskelijat eivät tunne toisiaan kovin hyvin.

Pohdin, miten kevennän etäsessioita ja tuon mukaan suhdetason viestintää alkukierroksen lisäksi? Kasvokkaisissa opetustilanteissa esimerkiksi huumori syntyy usein jaetuissa hetkissä tilannesidonnaisesti. Näin etänä päädyin kertomaan omakohtaisia tarinoita humoristiseen sävyyn ja huolehdin siitä, että itse rakennan positiivista ilmapiiriä ryhmään. Pyrin inhimilliseen ja sallivaan tunnelmaan, jotta kynnys osallistua keskusteluihin, tehtäviin ja harjoituksiin muodostuisi opiskelijoille mahdollisimman matalaksi.

Lopuksi

Vaikka olen huomannut innostuvani etäopetuksen kehittämisestä ja se alkaa tuntua uudelta normaalilta, tunnustan silti kaipaavani kasvokkaista kohtaamista opiskelijoiden kanssa. Sitä odottavaa tunnelmaa ennen opetuksen alkua, opiskelijoiden iloa ja puheensorinaa sekä tussitaulua, johon saan vanhalla kaunokirjoituksellani raapustettua tehtävänannot, ideat ja keskustelujen yhteenvedot näkyville.

Eeva Kaarne
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Tampereen yliopisto

Kirjoittajan perhe- ja etätyöelämän yhteensovittaminen etäkoululaisten kanssa eskaloitui siihen, että hän rakensi etätyötilat saunaan. Opinsaunasta käsin on löylytetty kolme Asiantuntijan puheviestintä ja vuorovaikutus -kurssillista opiskelijoita Zoomin välityksellä neljän viikon ajan.

Lähteet

Kokkonen, L. & Koponen, J. 2020. Vuorovaikutusosaamisen etäopetus – kokemuksia kentältä. ProBlogi-kirjoitus: http://prologos.fi/vuorovaikutusosaamisen-etaopetus-kokemuksia-kentalta/

Koponen, J. (2019). The flipped classroom approach for teaching cross-cultural communication to millenials. Journal of Teaching in International Business, 30(2), 102-124.

Niinivaara, J. (2020). Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuuletukseen. ProBlogi-kirjoitus: http://prologos.fi/verkko-opetus-haastaa-nakokulmien-tuulettamiseen/

Category: 2020, kikkakolmonen, opiskelijat, teknologia, teknologiavälitteinen viestintä, verkko-opetus, viestinnän opettaminen, vuorovaikutusosaaminen

Vuorovaikutusosaamisen etäopetus – kokemuksia kentältä

Posted on 21/04/2020 by admin • 0 comment

Koronaviruspandemian myötä myös vuorovaikutuksen opettajat ovat siirtyneet kokonaan etäopetukseen. Lopullinen digiloikka otettiin nopeasti, kun yliopistot sulkivat ovensa, opettajat määrättiin etätyöhön ja opiskelijat etäopetukseen. Janne Niinivaara pohtii tuoreessa ProBlogi-kirjoituksessaan, kuinka osalle digiloikan ottaminen on ollut vaivatonta, mutta osalle se tuottaa päänvaivaa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä osa on toteuttanut opetustaan teknologiavälitteisesti jo pidemmän aikaa. Organisaatiotasolla osalla opettajista on ollut jo pitkään käytössään erilaisia opetusteknologisia ratkaisuja. Toisaalta osa meistä on keskittynyt kehittämään kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutuskoulutusta, eikä erilaisten teknologisten sovellusten haltuunottamiseen ole jäänyt aikaa. Moni on joutunut nyt opettelemaan nopealla tahdilla, kuinka Teams, Zoom, LifeSizeCloud, GoToMeeting tai vaikkapa Collaborate -sovellukset toimivat käytännössä. Joka tapauksessa joudumme nyt kaikki lyhyellä varoajalla viemään opetuksemme verkkoon ja selviytymään siitä – halusimme tai emme.

Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutamia huomioita vuorovaikutusosaamisen teknologiavälitteiseen opetukseen liittyen omien kokemustemme pohjalta. Tavoitteenamme on herättää aiheesta keskustelua. Toivommekin, että mahdollisimman moni innostuisi kertomaan omakohtaisia kokemuksia, vinkkaamaan aiheesta tehtyä tutkimusta tai ottamaan kantaa aiheeseen liittyen. Voisimmeko vuorovaikutusosaamisen opettajina ja kouluttajina auttaa toisiamme vinkkaamalla hyviä käytänteitä?

Kokemuksia kentältä I: Vuorovaikutusharjoitukset verkossa

Jonna: Itä-Suomen yliopistossa kauppatieteiden laitoksella oli meneillään International Sales Camp -opintojakso, jolla kansainvälisen liiketoiminnan ja myynnin johtamisen opiskelijat opiskelevat mm. myyntiprosessia, henkilökohtaisia myynti- ja vuorovaikutustaitoja sekä myyvät case-yrityksen tuotetta tai palvelua kansainvälisille markkinoille. Kurssi opetetaan englanniksi. Koronaviruspandemia osui juuri siihen kohtaan, kun meillä olisi ollut pakolliset myyntiteatterin (Koponen & Julkunen, 2015) roolipeliharjoitukset. Nyt ne oli siirrettävä verkkoon.

Yhdessä opettajakollegani kanssa päätimme, että toteutamme roolipelit Teamsin kautta. Olin onneksi ennättänyt antaa tehtävän ohjeet sekä jakanut myyjän ja asiakkaan roolikortit viimeisellä kasvokkaisella kokoontumiskerralla opiskelijoille. Lähetimme ohjeet kertauksena vielä Moodlen kautta opiskelijoille ja varasimme jokaiselle pienryhmälle (4-6 hlöä ryhmässä) ajan Teamsiin. Jokaisella oli oman roolinsa lisäksi tehtävänä havainnoida tilanteen kulkua ja antaa palautetta joko myyntiprosessista tai vuorovaikutustaidoista harjoitusvuorossa olevalle myyjälle. Havainnoinnin ja palautteenannon tueksi olimme tehneet arviointilomakkeet. Toteutimme roolipelit pienryhmittäin. Aloitimme kuulumiskierroksella (virittäytyminen) ja etenimme roolipelit läpi yksi kerrallaan. Jokainen sai puheenvuoron sekä henkilökohtaista palautetta. Pystyimme myös nauhoittamaan harjoitukset suoraan Teamsin avulla opiskelijoiden itsearviointia varten.

Opiskelijoiden palaute tästä kokeilusta oli rohkaiseva. Heidän mielestään kansainväliseen myyntiin liittyvät roolipeliharjoitukset olivat jopa realistisempia teknologiavälitteisessä ympäristössä luokkahuoneeseen verrattuna. Opiskelijat olivat hyvin aktiivisia ja puheliaita. Aktiivisuuden taustalla oli varmasti tarkasti ohjeistettu ennakkotehtävä, roolipeliharjoitukseen liittyvät selkeät roolit (myyjä, asiakas, havainnoija), virittäytymisharjoitus, tuttu pieni ryhmä, sekä opettajan kannustava ja rohkaiseva palaute.

Kokemuksia kentältä II: Keskustelutaitojen etäopetus

Lotta: Jyväskylän Movissa (Monikielisen akateemisen viestinnän keskus, ent. kielikeskus) ensimmäisen vuoden yhteiskuntatieteilijöiden akateemisen vuorovaikutuksen kurssit olivat jo siinä vaiheessa, että jäljellä oli lähinnä ryhmäviestintään, argumentointiin ja luotettavuusvaikutelmaan liittyviä keskusteluharjoituksia. Harjoitukset päädyttiin toteuttamaan verkossa, joko Zoom- tai Collaborate –sovellusten avulla. Keskustelut käytiin englanniksi ja tavoitteena oli myös harjoitella palautevuorovaikutusta. Opiskelijat nauhoittivat sekä varsinaisen 20 minuutin päätöksentekokeskustelun lisäksi myös palautekeskustelun. Palautekeskustelu käytiin sen jälkeen, kun ryhmäläiset olivat itse katsoneet oman ryhmäkeskustelunsa tallenteena. Lisäksi jokainen ryhmän jäsen sitoutui antamaan henkilökohtaista palautetta toiselle ryhmäläiselle.

Ryhmien palautekeskusteluissa nousi esiin eräs mielenkiintoinen seikka: useat osallistujat kokivat verkossa käydyn keskustelun olevan helpompaa, kuin mitä he ajattelivat luokkahuonetilassa tapahtuneen harjoittelun olleen. Opiskelijat kokivat, että verkossa käydyn keskustelun ilmapiirin oli rennompi, kun ”sain olla turvallisesti omassa kämpässä, eikä sillä ollu niin väliä miltä mä nyt näytän.”. Lisäksi usea osallistuja kertoi, että heidän oli ollut helppoa osallistua keskusteluun ilman yleisöstä johtuvaa jännittämistä.

Nämä yksittäiset kokemukset siis antaisivat olettaa, että joskus verkossa käytävä keskustelu voi jopa mahdollistaa aktiivisemman osallistumisen, kuin niin sanottu perinteinen luokkahuoneessa tapahtuva harjoittelu. Tämäkin kokemus haastaa tarkastelemaan opetusmenetelmiä, osaamistavoitteita ja niiden saavuttamista uudelleen. Toisaalta, vaikka osallistujat kokivat osallistumisen olleen rennompaa, oppivatko he paremmin, enemmän tai tehokkaammin verrattuna tilanteeseen, jossa kanssaoppijat kykenisivät heti antamaan palautetta useista eri asioita kiinnittäen huomiotaan sillä hetkellä keskeisiin ja oleellisiin asioihin? Opettajan näkökulmasta sekä verkossa käytävien päätöksentekokeskustelujen että palautekeskustelujen arviointi ja analysointi ovat, jos ne haluaa tehdä huolella, aikaa vieviä tehtäviä. Samalla aiemmin kasvokkaiseen opetustilanteeseen luodut arviontikriteerit ja palautteen kohteet tuntuvat ainakin osin soveltuvan huonosti teknologiavälitteiseen keskusteluun. Ja samalla mieleen nousee myös kysymys siitä, että kuinka usein esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät joutuvat keskustelemaan ryhmässä ja nimenomaan niin, että heillä on yleisöä?

Vuorovaikutusosaamisen etäopetus tulevaisuudessa

Korona-aikaan liittyvä poikkeustilanne on nostanut esiin paljon kysymyksiä vuorovaikutusosaamisen etäopettamiseen ja etäoppimiseen liittyen. Vaikka meillä on runsaasti tutkittua tietoa vuorovaikutusosaamisen opettamisen, oppimisen ja koulutuksen teemoista (ks. esim. Almonkari & Isotalus, 2009; Hyvärinen, 2011; Koponen 2012; Kostiainen 2003; Laajalahti 2014; Rouhiainen-Neunhäuserer, 2009; Valkonen 2003; Valo, 2000) ja vaikka esimerkiksi flipattua vuorovaikutuskoulutusta (Koponen, 2019), digitaalisten viestintätaitojen opettamista (Puro & Louramo, 2019) sekä robotiikan opetuskäyttöä on jo tutkittu alallamme (Edwards ym. 2016; 2018), onko meillä sittenkään riittävästi monipuolista ja tuoretta tutkimustietoa aiheesta? Oletettavaa on, että jos korona iskee maamme talouteen niin lujaa kuin pelätään, myös koulutusorganisaatioille tulee uusia paineita leikata kuluja. Voidaanko siis jatkossakin kaikki vuorovaikutuskoulutus toteuttaa etäopetuksena ja jos voidaan, millä ehdoilla?

Janne Niinivaara esitti ProBlogissa kysymyksen siitä, ”millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta”. Me haluaisimme tuoda esiin myös opettajan kokemuksen, käytettävissä olevat resurssit sekä työyhteisön sosiaalisen tuen seikkoina, joita olisi syytä tarkastella arvioitaessa sitä, kuinka digiloikasta suoriudutaan. Meitä myös askarruttaa kysymykset vuorovaikutusosaamisen pedagogiikkaan liittyen. Tulevaa lukuvuotta ajatellen kysymmekin:

Millaisia osaamistavoitteita voimme asettaa, jos vuorovaikutuskoulutus toteutuu kokonaan etänä?
Mitä on se vuorovaikutusosaaminen, jonka opetukseen meidän kannattaa keskittyä kunkin kohderyhmän kanssa?
Millaiset sisällöt nousevat keskeisiksi vuorovaikutusosaamisen etäopetuksessa?
Millaisia tehtäviä ja harjoituksia on tarkoituksenmukaista käyttää?
Millaiset arviointikriteerit meidän tulee kehittää vai pärjäämmekö entisillä?
Kuinka luottamus syntyy ja miten sitä ylläpidetään erilaisissa verkkovälitteisissä oppimistapahtumissa ja -yhteisöissä?
Millaisia ovat yhteisöllisyyden kokemukset verkkovälitteisessä vuorovaikutusosaamisen oppimisessa verrattuna kasvokkaisiin opetustilanteisiin?

Ottakaa kantaa ja vinkatkaa! Keskustellaan verkossa. =D

Jonna Koponen JonnaKoponen , FT
Yliopistonlehtori, Akkreditoinnin johtaja
Itä-Suomen yliopisto, kauppatieteiden laitos

Lotta Kokkonen, FT
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston, Monikielisen akateemisen viestinnän keskus Movi

Lähteet

Almonkari, M. & Isotalus, P. (2009). Akateeminen puheviestintä. Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? Finn Lectura: Helsinki.

Edwards, A., Edwards, C., Spence, P., Harris, C., & Gambino, A. 2016. Robots in the classroom: Differences in students’ perceptions of credibility and learning between “teacher as robot” and “robot as teacher”. Computers in Human Behavior, 65, 627–634.

Edwards, C., Edwards, A., Spence, P. R. & Lin, X. (2018). I, teacher: using artificial intelligence (AI) and social robots in communication and instruction. Communication Education, 67(4), 473–480.

Hyvärinen, M.-L. (2011). Alakohtainen vuorovaikutuskoulutus farmasiassa. Acta Universitatis Tamperensis 1604. Tampereen Yliopistopaino: Tampere.

Koponen, J. (2012). Kokemukselliset oppimismenetelmät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutuksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1734. Tampereen Yliopistopaino: Tampere.

Koponen, J. (2019). The flipped classroom approach for teaching cross-cultural communication to millenials. Journal of Teaching in International Business, 30(2), 102-124.

Koponen, J. & Julkunen, S. (2015). Theoretical principles of simulation-based sales communication training. Simulation and Gaming, April 19, 1-11.

Kostiainen, E. (2003). Viestintä ammattiosaamisen ulottuvuutena. Jyväskylä Studies in Humanities 1. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Laajalahti, A. (2014). Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Niinivaara, J. (2020). Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuuletukseen. ProBlogi-kirjoitus, http://prologos.fi/verkko-opetus-haastaa-nakokulmien-tuulettamiseen/

Puro, J.-P. & Louramo, K. (2019). ”Itse itseäni videoiden” – Digitaalisten viestintätaitojen opettaminen itsensä videoinnin ja vertaispalautteen avulla. Kasvatus, Vol. 50, No. 4.

Rouhiainen-Neunhäuserer, M. (2009). Johtajan vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen: johtamisen viestintähaasteet tietoperustaisessa organisaatiossa. Jyväskylä Studies in Humanities 128. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Valo, M. (2000). Nykytietoa puheviestinnän opetuksesta. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 20. Jyväskylä.

Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuulettamiseen

Posted on 09/04/2020 by admin • 0 comment

Kuukauden sisällä Suomi on muiden maiden mukana siirtynyt digitaaliseen maailmaan, ainakin tietotyön ja opetuksen osalta. Media, niin perinteinen kuin sosiaalinenkin, pursuaa vinkkejä ja näkökulmia – jopa avunhuutoja – siitä, miten etäopetus ja -työ kannattaa järjestää, ja miten siihen tulee suhtautua. Tässä blogikirjoituksessa keskityn pohtimaan aikuisten opettamista uudessa tilanteessa, erityisesti yliopistokontekstissa.

Itseäni kuluneet viikot ovat työllistäneet runsaasti osittain siksi, että osaltani vastaan kielikeskusopetuksen oppimisympäristöjen kehittämisestä sekä opettajien digitaalisen osaamisen tuesta ja kehittämisestä. Jotta lähtökohtani olisi täysin kirkas, korostan, ettei tuota työtä tee kukaan yksin, vaan sitä tehdään sekä yhteisöllisesti että jokaisen yksittäisen autonomisen opettajan ammattitaitoon nojaten.

Vaikka opetuksen monimuotoistuminen ja digiloikka eivät ole uusia asioita, vavahdutti tämä pakon alla tehty äkkisiirtyminen koko opetuskenttää. Huomionarvoista on, että toiset opettajat vaikuttavat jatkavan nikottelematta opetuksensa suunnittelua ja toteutusta verkkoympäristöissä, kun toiset ovat isojen kulttuurimuutosten edessä. En väheksy teknisen osaamisen enkä kotoa löydettävien laitteiden tärkeyttä, mutta en nyt keskity niihin. Sen sijaan tämä kehittynyt tilanne on saanut minut pohtimaan, millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta.

Millaiset käsitykset oppimisesta ja vuorovaikutuksesta vaikuttavat ajatteluni pohjalla?

Digitaalisuus sekä verkko- ja etäopetus herättävät voimakkaita asenteita ja tunteita ammattipedagogeissa. Itsekin olen tarkastellut opettajien kokemuksia digitaalisesta (viestintä- ja kielten)opetuksesta ja havainnut, että opettajien keskuudessa vallitsee hyvin eriäviä käsityksiä verkkovälitteisen oppimisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja luonteesta (kts. Niinivaara & Vaattovaara, 2018; Niinivaara, 2018). Ei ole tavaton näkemys, etteivät esimerkiksi suullinen viestintä tai vuorovaikutus sinänsä sovellu verkkoympäristöihin. Syksyllä 2016 jäin erään seminaarin kahvitauolla hiljaa mietteisiini, kun puheviestinnän opettajaporukalla hieman naureskellen todettiin että ”no esiintymistä ei voi verkkokurssilla opettaa, se on vissi”.

Tilanne lienee nyt maassamme se, ettei täältä kevään jälkeen löydy montakaan opettajaa, jolla ei olisi etäopetuskokemusta. Kun emme enää valitse menetelmää mieltymyksen tai pedagogisen paradigman valossa, vaan pakosta, onkin entistä tärkeämpää kysyä, mitä verkkovuorovaikutus ja -oppiminen oikeastaan ovatkaan. Miksi ne ovat toisille haasteita, tai jopa lähtökohtaisesi mahdottomia asioita, ja toisille itsestään selviä ja suotavia?

Verkko-opetukseen siirtyminen on pakottanut monet pedagogit kysymään itseltään ja toisiltaan: miten opetukseni taipuu etäopetukseksi? Reitti oikeaan vastaukseen löytyy nähdäkseni kahden muun kysymyksen kautta. Ensimmäinen kuuluu: onko verkko-opetuksen oltava lähiopetukseni verkkoversio? Ja toinen kysymys kuuluu, miten oikeasti ymmärrän oppimisen ja vuorovaikutuksen?

Aloitan ensimmäisestä kysymyksestä. Etäopetusloikan keskellä on hyvä ymmärtää, ettei lähiopetuksen muuttaminen etäopetukseksi tarkoita sitä, että oppitunnit tapahtuisivat videoneuvotteluissa tunti tunnilta, luokkahuonetilannetta simuloiden. Tämä näkökulma on noussut jo paljon esille. Muun muassa Janne Matikainen korosti hiljattain käytännönläheisesti, ettei etäopetus ole lähiopetusta etänä, vaan verkkokurssi tulee rakentaa toisenlaisista pedagogisen suunnittelun lähtökohdista, esimerkiksi ajan ja rytmityksen suhteen (Matikainen, 2020). Tämä on näkökulma, joka joko on helppo ymmärtää tai ei. Jos näkökulma on vieras, siirrytäänkin toiseen kysymykseen.

Pedagogisessa, tai yleisesti ihmissuhdetyössä, toimintaamme vaikuttavat monet käsitykset, kuten vuorovaikutus-, oppimis- ja pohjimmiltaan ihmiskäsitys. Nämä käsitykset voivat olla piiloisia tai tiedostettuja, mutta yhtä lailla ne ovat olennaisia. Kun vuorovaikutuksen ja opetuksen muodot kokevat nyt radikaalejakin muutoksia, on hedelmällistä tarkastella omia käsityksiään.

Me olemme monissa asioissa käsitystemme ja kokemustemme summia. Käsitykset muuttuvat normeiksi ja toiminnaksi, ja siksi niistä on joskus vaikea luopua tai nähdä arvoa toisenlaisessa. Opettajien opetuskäsityksiä on tarkastelu muun muassa jakamalle ne sisältölähtöisiin ja oppimislähtöisiin (Postareff, Lindblom-Ylänne & Nevgi, 2009, 46). Ensiksi mainitulle lähestymistavalle on tyypillistä sisältöjen korostuminen, opettajan auktoriteetti, oppiaineen ja tieteenalalle tyypilliset opetustraditiot sekä muistamista korostava oppimiskäsitys. Jälkimmäiselle, eri oppimislähtöiselle lähestymistavalle, keskeisiä ovat puolestaan opiskelijoiden aktiivisen oppimisen korostaminen, oppimisen mahdollistaminen, opiskelijan oivallus, kontekstisidonnaiset opetusmenetelmät sekä ymmärrystä korostava oppimiskäsitys. (Mts. 46-49.) Kielikeskuskontekstissa Vaattovaara (2016) selvitti kieltenopettajien kielikäsityksiä (monologinen ja dialoginen) ja niiden yhteyttä oppimiskäsitykseen ja havaitsi, että rakennejärjestelmää ja kielioppia korostavilla opettajilla on taipumusta opettajajohtoisuuteen ja sisältöpainotteisuuteen. Opiskelijoiden omien tavoitteiden asettaminen etusijalle näyttäisi olevan puolestaan yhteydessä dialogiseen kielikäsitykseen, ja jopa mahdollisesti edellyttävän sitä. (Vaattovaara, 2016.)

Asenteita ja käsityksiä meillä on myös teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Jo kotimainenkin viestintätieteellinen tutkimus tarjoaa laajasti näkemyksiä siitä, miten digitaalisissa ympäristöissä viestintä on joskus erilaista, mutta myös tehokasta, arvokasta ja ihmissuhteita ylläpitävää (kts. esim. Sivunen, 2007; Siitonen, 2007; Raappana, 2018).

Lopulta kysymykset siitä, miksi me toimimme niin kuin toimimme, voidaan palauttaa filosofisena kysymyksenä käsitykseen ihmisyydestä. Perttulan (2012) mukaan tietoisesti tai tiedostamatta muodostamamme ihmiskäsitys motivoi toimintaamme ja arvojamme. Toimimme itse myös mallina itsellemme muista ihmisistä ja sen perusteella arvioimme ja kehitämme toimintaamme.

Ajattele kuin opiskelija

Uskallan esittää, että osa ongelmaa digi- ja etäopetukseen siirtymisessä saattavat olla juurtuneet, mutta myös piiloiset käsitykset siitä, millaista opetuksen tulisi olla ja millaista on arvokas vuorovaikutus. Esteiden ja haasteiden takana vaikuttanevat käsitykset itsestämme ja muista toimijoina, ja käsitykset eivät murru, jos niitä ei kohtaa.

Esitänkin, että parhaiten tilanteen hoitaa opettaja, joka ei keskity simuloimaan omaa toimintaansa luokkahuoneessa verkossa, vaan rakentaa verkon välityksellä tapahtuvan opetuksen opiskelijan tekemiseen vahvasti samaistuen. Fokus siirtyy opettajan toiminnasta opiskelijan toimintaan (ks. Biggs & Tang, 2011). Toisin sanoen opetuksen ja vuorovaikutuksen lähtökohdaksi suunnittelussa ei voi ottaa sitä, mitä opettaja sanoo tai tekee missäkin vaiheessa, vaan polku on rakennettava opiskelijan lähtökohdista. Luokkahuoneeseen suunnitellut aikataulut ja opiskelijaryhmien koot eivät aina toimi samalla logiikalla verkossa, aika harvoin itse asiassa. Onkin syytä kysyä, miten käytettävissä oleva aika tulee hyödyntää. Millaista tietoa tarvitaan missäkin kohtaa? Miten videoyhteydellä käydyt, sinällään sangen kuormittavat, kohtaamisen hetket hyödynnetään mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Minkä kokoisille ryhmille, ja kuinka usein, opettaja on kasvokkain läsnä? Miten muuten opettaja voi olla läsnä ja olemassa opiskelijoille? Miten opiskelijat voivat tukea toisiaan? Ja ennen kaikkea: miten oppiminen etenee opiskelijan näkökulmasta, millaista ymmärrystä missäkin kohtaa halutaan kehittyvän?

Lopuksi haluan muistuttaa, että vaihtoehtoja on useita. Samaan maaliin pääsee eri vauhdilla ja eri tekniikoilla. Verkossakin saa erehtyä ja epäonnistua ja nauraa. Mutta kun näkökulman muistaa pitää yksilön oppimisessa, ja viestiä tavoitteista ja sen perustella tehdyistä valinnoista ponnekkaasti, ollaan jo melkein perillä.

Janne Niinivaara
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri

Kirjallisuus

Biggs, J. & Tang. K. 2011. Teaching for quality learning – What the student does. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Matikainen, J. (2020). Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä. Haettu 9.4.2020 https://jannematikainen.wordpress.com/2020/03/23/etaopetus-ei-ole-lahiopetusta-etana/

Niinivaara, J. (2018). Oppimisympäristöt opettajien ja opiskelijoiden silmin. Developing Feedback and Assessment Practices in Language Teaching.(Language Centre Publications 7). Helsinki: The University of Helsinki Language Centre.

Niinivaara, j & Vaattovaara, J. (2018) Learners’ and teachers’ voices in developing digital language learning environments: insights from a survey. Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156

Perttula, J. (2012). Itsensä johtaminen. Teoksessa J. Perttula & A. Syväjärvi (toim.), Johtamisen psykologia. Ihmisten johtaminen muuttuvassa työelämässä (s. 123–156). Jyväskylä: PS-kustannus.

Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi: A. (2009) Yliopisto-opettajien opetukselliset lähestymistavat ja yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 46-67). (1.painos). Helsinki: WSOY

Raappana, M. (2018). Onnistuminen työelämän tiimeissä. JYU Dissertations 18. Jyväskylän yliopisto.

Siitonen, M. (2007). Social interaction in online multiplayer communities. Jyväskylä studies in humanities 74. Jyväskylän yliopisto.

Sivunen, A. (2007). Vuorovaikutus, viestintäteknologia ja identifioituminen hajautetuissa tiimeissä. Jyväskylä studies in humanities 79. Jyväskylän yliopisto.

Vaattovaara, J. (2016). Kieltenopettajien opetukselliset lähestymistavat ja kielinäkemykset kansainvälistymishaasteiden edessä. Yliopistopedagogiikka, 2016(1).

Category: asiantuntemus, Muutos, opiskelijat, Opiskelu, teknologia, teknologiavälitteinen, teknologiavälitteinen viestintä, verkko-opetus, viestinnän opettaminen | Tags: asiantuntijuus, Muutos, opettaja, opetus, opiskelijat, opiskelu, oppiminen, teknologiavälitteinen, verkko-opetus