Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, joutuuko joku seurassasi piilottelemaan itselle luontevaa tapaa olla vuorovaikutuksessa? Tai joudutko itse keskittymään arjen vuorovaikutustilanteissa siihen, että välität muille varmasti sellaisen vaikutelman, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä?
Vuorovaikutusosaaminen on vuorovaikutuksen ja viestinnän opettajille tuttu käsite, ja sen määrittelemiseen on käytössä eri tavoin vakiintuneita malleja ja työkaluja. Tunnetuimman määritelmän mukaan vuorovaikutusosaaminen koostuu tiedoista, taidoista ja asenteista. Ihminen, jolla on vuorovaikutusosaamista, osaa viestiä tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti (Horila 2018).
Opetustilanteissa vuorovaikutusosaamisen käsitteen kohtaa kuitenkin moninainen ihmisjoukko. Esimerkiksi jollakin voi olla paljon tietoa vuorovaikutuksesta ja hyvät metakognitiiviset taidot, mutta omien vuorovaikutustaitojen kehittäminen onkin hankalaa. Jollekin vuorovaikutustaitojen kehittäminen ja omaksuminen on vuorostaan helppoa, mutta taidot eivät vastaakaan sitä, minkä kaikki vastaanottajat mieltävät tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi viestinnäksi.
Tässä kirjoituksessa vuorovaikutusosaamisen käsitettä tarkastellaan ja kyseenalaistetaan siltä osin, kuka oikeastaan määrittelee vuorovaikutuksen taitavuuden, tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden ja miltä vuorovaikutuksen kriteerit näyttävät autisminkirjon ihmisen näkökulmasta. Tekstin lainauksissa (merkitty kursiivilla) pääsee ääneen kirjoittajaparini eli sosiaalipsykologian opiskelija Petra Lindberg (HY), jonka kurssilla tekemä reflektointiteksti kirvoitti ensin keskustelemaan aiheesta ja lopulta kirjoittamaan aiheesta yhdessä.
Norminmukainen vuorovaikutus kuormittaa
Autismikirjon ihminen kuuluu neuromoninaisuuden vähemmistöön, ja neuromoninaisuuden enemmistöä ovat allistit eli ei-autistiset ihmiset. Siksi autismikirjolla oleva kohtaa toistuvasti enemmistön luomia odotuksia vuorovaikutukselle. Odotuksiin vastaaminen voi auttaa tietyissä tilanteissa, mutta sillä on myös kääntöpuolensa:
Kuormittavuudesta huolimatta vuorovaikutustaitojen opettelusta, joka minun kontekstissani tarkoittaa enemmän autismityypillisten piirteiden peittelyä ja allistisen käytöksen imitointia, on ollut suurta hyötyä. Olen esimerkiksi onnistunut työhaastatteluissa ja saanut kesätyöpaikkoja. Lisäksi olen pystynyt solmimaan läheisiä ihmissuhteita. Vaikutelman ylläpitäminen vie kuitenkin paljon voimia, ja varsinkin aikuistuessa vuorovaikutukseen liittyvät vaatimukset saattavat kasvaa. Esimerkiksi asiantuntijatyössä työskentelevältä saatetaan vaatia tietynlaista vuorovaikutusta, johon minulla saattaa olla vaikea mukautua.
Norminmukainen tapa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa voi siis tarkoittaa jollekin tehokkuutta sekä asioiden sujuvaa hoitamista ja jollekin toiselle valtavaa kuormitusta. Jos esimerkiksi silmiin katsomista tai kysymysten pehmentämistä ja epäsuoruutta pidetään hyveenä, autismin kirjolla oleva keskustelija saattaa joutua tekemään empatialoikan ollakseen ”hyvin” vuorovaikutuksessa allistisen keskustelukumppanin kanssa:
Tämän takia suhteeni vuorovaikutukseen on monimutkainen. Kyse ei ole vain huonoista tai hyvistä taidoista tai jännittämisestä, vaan kulttuurista ja laajemmasta yhteiskunnallisesta asennoitumisesta poikkeavaksi luokiteltuja vuorovaikutuksen tapoja kohtaan.
Empatiakuilun ylittäminen vaatii vastavuoroisuutta
Allisteille tuttua, norminmukaista vuorovaikutusta ja autismikirjon ihmisten vuorovaikutusta on verrattu kielimuuriin (ks. Helsingin Sanomat 2024). Allistit kuvailevat stereotyyppisesti autismikirjolla olevia viestijöinä, joilla on haasteita empatiakyvyn kanssa tai jotka eivät osaa samaistua toisen ihmisen kokemusmaailmaan. Autismia ja autistien oikeuksia tutkinut sosiologi Damian Milton (2012) tarkastelee autistien ja allistien välistä vuorovaikutusta toisenlaisesta näkökulmasta eli autistisen viestijän suunnasta. Hän kirjoittaa empatiakuilusta eli kaksoisempatian ongelmasta (double empathy problem), joka on autismikirjon ihmisille tuttu ilmiö mutta joka jää helposti allisteilta huomaamatta (Milton 2012). Aiheesta on kirjoitettu myös myötätuntokuiluna (ks. esim. Helsingin Sanomat 2024).
Empatiakuilulla tarkoitetaan ilmiötä, jossa kaksi erilaista tapaa katsoa maailmaa kohtaa. Kun näkemyksissä on eroavaisuuksia, allistinen ihminen kokee tilanteen epätavalliseksi ja määrittelee syyksi autismikirjolla olevan. Autismikirjon ihmiselle tilanne saattaa olla tyypillinen ja toistuvuutensa vuoksi myös traumaattinen (Milton 2012). Autismikirjolla oleva saattaa kuitenkin oppia ymmärtämään, ettei tilanne ole hänen aiheuttamansa, kun taas toinen osapuoli ei välttämättä näe omaa rooliansa.
Empatiakuilun käsite valottaa tämänkaltaisen tilanteen yksipuolisuutta: empatia ei voi olla vain yksisuuntainen kanava, sillä vuorovaikutustilanteissa on aina vähintään kaksi osapuolta. Lähtökohtaisesti syy ei siis ole kummassakaan yksilössä, vaan hankalan tilanteen aiheuttaa ero ajatusmaailmassa tai näkemyksissä. Paljon tämänkaltaisia tilanteita kohtaava autismikirjon ihminen joutuu kuitenkin sopeuttamaan omaa tapaansa olla vuorovaikutuksessa, ja allistinen vuorovaikutuskumppani ei välttämättä ymmärrä eikä sen myötä myöskään arvosta toisen tekemää empatialoikkaa.
Miltonin (2012) mukaan on totta, että autismikirjolla olevan saattaa olla vaikea ymmärtää allistien käsityksiä ja kulttuuria, mutta täysin samoin allisteilla voi olla puutteellinen ymmärrys autismikirjon ihmisten käsityksistä ja kulttuurista. Autismikirjolla olevilla saattaa kuitenkin olla paremmin kehittynyt ymmärrys allistisesta yhteiskunnasta – todennäköisesti siksi, että heidän on pitänyt selviytyä ja menestyä ei-autistisessa kulttuurissa. Vuorostaan allistisella ihmisellä ei ole ollut henkilökohtaista vaatimusta tai tarvetta ymmärtää “autistisen ihmisen mieltä” ellei hänen lähipiirissään ole autismikirjon ihmisiä (Milton 2012).
Kohti vastavuoroisuutta ja empatiaa
Jos tarkastelemme vuorovaikutusta ryhmän tasolla, vuorovaikutusosaaminen on osaamisen yhteistä neuvottelemista, säilyttämistä ja uudelleen luomista suhteessa tilanteisiin, vaatimuksiin, tehtäviin ja menneestä opittuun (Horila & Valo 2016). Samoin kuin Horila ja Valo käsittelevät vuorovaikutusosaamisen kehittämistä yhteisenä asiana, myös empatiaa tulisi tarkastella vuorovaikutuksellisena ilmiönä, joka on riippuvainen vastavuoroisuudesta. Empatiakuilun kaventamiseksi voisimme lopettaa empatian käsittelemisen yksilöllisenä, kognitiivisena kykynä (ks. Ekdahl 2023).
Petra heittääkin lopuksi allisteille vastavuoroisuuden ja empatian osoittamisen haasteen:
Mietin seuraavaa: Sen sijaan, että pohtisin vielä vähän lisää katsekontaktin täydellistä ajoittamista, yhteiskunnassa voitaisiin alkaa suhtautua erilaisuuteen myötätuntoisemmin: usein keskitytään autistien vaikeuksiin toimia vuorovaikutustilanteissa, mutta harvemmin ajatellaan sitä, että allisteilla saattaa olla vaikeuksia ymmärtää autistisia ihmisiä. Erilaiset tavat olla vuorovaikutuksessa saattavat vaikeuttaa molempien osapuolien viestintää. Jos allistit alkaisivat nähdä yhtä paljon vaivaa vuorovaikutukseen toisen neurotyypin kanssa kuin me autistit, koko ihmisyyden kirjo pääsisi kukoistamaan paremmin.
Kirjoittajat
Minna Lyytinen, FM
Yliopisto-opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Petra Lindberg
Sosiaalipsykologian opiskelija
Helsingin yliopisto
Kirjallisuus
Ekdahl, D. (2023). The double empathy problem and the problem of empathy: neurodiversifying phenomenology. Disability & Society, 39(10), 2588–2610. https://doi.org/10.1080/09687599.2023.2220180
Helsingin Sanomat (2024). Kuilun toiselta puolen. https://www.hs.fi/elama/art-2000010567834.html
Horila, T. (2018). Vuorovaikutusosaamisen yhteisyys työelämän tiimeissä. Jyväskylä Studies in Humanities 344. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Horila, T., & Valo, M. (2016). Yhteinen vuorovaikutusosaaminen tiimissä. Prologi : puheviestinnän vuosikirja 2016, 46-58.
Milton, D. E. M. (2012). On the ontological status of autism: the ‘double empathy problem.’ Disability & Society, 27(6), 883–887. https://doi.org/10.1080/09687599.2012.710008