Esiintymisen uudet haasteet

Tämä ei tapahtunut 1980-luvulla vaan keväällä 2019: valtakunnallisessa tiedeseminaarissa puhuja esittelee tutkimustuloksiaan paperista lukien ja näyttää mustavalkoisia tekstikalvoja. Hän ei aktivoi yleisöään millään tavalla. Esitystä on vaikea seurata ja yleisö äänestää jaloillaan. Hillityt, hallitut, sujuvat ja neutraalit esiintyjät eivät ole tänä päivänä niitä kaikkein muodikkaimpia – edes siinä tapauksessa, että pitäisivät katsekontaktia yllä yleisöön.  Spontaanin ja improvisoidun oloinen puhe, tarinoinnin ja visualisointien tuoma värikkyys sekä epätäydellisyyksien kautta siroteltu rosoisuus ovat monien katsojien mielestä kiinnostavampaa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Nykypäivän työelämää leimaa usein kiire – myös esiintyjiltä vaaditaan nopeutta. Nykyisin esiinnytään videolle YouTubessa, pitsataan omaa osaamista epävirallisesti lounaalla, lähetetään työnhakuvideoita ja tehdään mini-videoluentoja verkkokursseille. Oli kyse sitten arkipäivän vuorovaikutuksesta työkaverin kanssa, puheenvuorosta palaverissa tai oman tutkimuksen esittelystä seminaarissa, keskeinen oletus on mennä nopeasti asiaan sekä tavoittaa ydinasia terävästi ja havainnollisesti. Kuulijat odottavat esityksiltä tiiviyttä, visuaalisuutta, korkeatasoisia graafisia esityksiä, valokuvia ja videoita. Elämyksellisyyttä. Esimerkiksi Pecha Kucha -formaatti sallii 20 kuvaa, joista jokainen saa olla esillä 20 sekuntia eli esityksessä on yhteensä 6 minuuttia 40 sekuntia puheaikaa. Tällä pyritään antamaan mahdollisimman monelle puhujalle esiintymisaikaa ja varaamaan aikaa myös keskustelulle. Start-up yrittäjät pyrkivät saamaan rahoitusta pitsaamalla liiketoimintaideansa rahoittajille (Lucas ym. 2016). Tällaisessa lyhyessä myyntipuheessa yrittäjien esiintymistaidot korostuvat. Pelkkien loogisten argumenttien käyttäminen ei tutkitusti ole riittävää, vaan puhujan täytyy välittää intohimoa aiheeseensa (Lucas ym. 2016).

Uudet esiintymisen tilanteet vaativat ketteryyttä. Yleinen työtahti on nopea, joten puhehaasteita tulee niin asiakaspalvelu- kuin asiantuntijatyössäkin nopeasti vastaan. Ei ole aikaa valmistautua perusteellisesti. Esiintyjä pikemminkin elää hetkessä, havainnoi, oppii vuorovaikutuskumppaneiltaan ja korjaa suunnitelmaansa samalla kun etenee. Koko ajatus esiintymisestä lukkoon lyötynä, valmisteltuna esityksenä, toteutuu vain harvoin. Voisikin sanoa, että eletään improvisaation ja tiiviin sanomisen aikaa!

Esiintymisen olemusta etsimässä

Viestinnän ilmiöön nimeltä esiintyminen on puheviestinnän alalla yritetty porautua monenlaisilla otteilla, yleisimmin tilannetekijöiden määrittelyllä (yleisön läsnäolo, puhujan ja yleisön eriävät roolit) ja jaottelemalla esiintymisen taitoja. Tärkeiksi esiintymistaidoiksi on nimetty esimerkiksi kiinnostavan aiheen valitseminen, esityksen  valmisteleminen ja jäsentäminen, havainnollistaminen, kohdentaminen, kontakti, perusteleminen ja vakuuttaminen,  ajankäytön hallinta, taito käyttää ilmaisuvoimaista kieltä ja vaikutelmien hallintataito. (Isotalus 1995; Valkonen 2003; Almonkari & Isotalus 2012) Viestinnän tutkijoita on kiinnostanut esiintymisjännityksen luonne, yleisyys, vaikutukset, hallintakeinot ja yhteys fysiologiseen vireytymiseen (Sallinen-Kuparinen 1986; Pörhölä 1995). Myös opiskelijoiden esiintymiseen ja vuorovaikutustilanteisiin liittyvä jännittäminen (Almonkari 2007; Pörhölä, Almonkari & Kunttu 2019) sekä esiintymistaitojen opettaminen (Koponen & Ruth 2010) on kiinnostanut viestinnän tutkijoita ja opettajia. On havaittu, että suomalaiseen puhekulttuuriin liittyy asiasta puhumisen vaatimus – puhujalla oletetaan olevan asiaa, sanoille annetaan paljon painoarvoa ja esiintyjää kuunnellaan keskittyneesti (Wilkins & Isotalus 2009). Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Sofia Smeds on ansiokkaasti havainnut Pro gradu -tutkielmassaan: ”Puheviestinnän tutkijat ovat esiintymisen saamaan huomioon nähden olleet yllättävän vähän kiinnostuneita esiintymisen olemuksesta viestinnän ilmiönä.” (Smeds 2013, 3). Myös ProBlogissa on muutamaan otteeseen viitattu tähän: nykypäivän työelämä sisältää paljon esiintymisen haasteita, esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän (Isotalus 2019, Smeds 2015).

Poutiainen ja Smeds (2015) ovat artikkelissaan Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen tarkastelleet esitystutkimuksen ja puheviestinnän yhteisiä juuria. He nostavat esiin useita esitystutkijoiden määrittelyjä esiintymisestä. Keskeisiä ulottuvuuksia ovat kokemus ja tietoisuus: kun viestijä on tietoinen esiintymisestään ja kokee esiintyvänsä, on kyse esiintymisestä. Poutiainen ja Smeds (2015) pohtivat, että tiedostamisessa voi olla kysymys esimerkiksi esiintymisen ihanteesta tai normienmukaisuudesta.

Muuttuuko esiintymisen tutkimus ja opetus – ja mihin suuntaan?

Suomessa esiintymisen tarkastelulla on juuria moneen suuntaan: antiikin retoriikkaan, yhdysvaltalaiseen viestinnän tutkimukseen ja opetukseen sekä suomalaiseen kielitieteen, puhetaidon ja puheviestinnän tutkimukseen. Esiintymisen opetuksessa painotettiin 1900-luvun alussa puhetaitoa, lausuntaa ja äänenkäyttöä. Silloin ihanteena olivat esteettisyys ja esiintyjän hyvät ominaisuudet – oltiin siis esiintyjäkeskeisiä. Vuorovaikutusta korostavan suuntauksen päästyä esille 1970-luvulta lähtien esiintyjän suorituspaineet tuntuivat hieman hellittävän. Korostettiin sitä, että kuuntelijoillakin on vastuu viestintätilanteesta. (Keskinen 1998; Valo 2012.) Nykyisin korostetaan vuorovaikutussuhdetta. Miten esiintymistä voitaisiin tarkastella tästä näkökulmasta ja ottaa huomioon sen monimuotoisuus, monikielisyys ja monimediaisuus?

Tulevaisuuteen ja vuoteen 2020 katsoen kysymmekin:

• Oletko ajatellut, mihin esiintymisen opetuksesi perustuu?
• Joko sinun ohjaamallasi esiintymisen kurssilla harjoitellaan omasta tutkimuksesta, yrityksestä tai hankkeesta vloggaamista? Harjoitellaanko varsinkin sitä, miten tieteellinen esitys on yleistajuinen ja kiinnostusta herättävä?
• Harjoitellaanko sitäkin, miten improvisoidaan, kun yleisö reagoi?
• Onko sinun opetuksessasi jo luovuttu yleisistä hyvä puhuja -listauksista? Mitä niiden tilalla on?
• Joko teet tutkimusta esiintyminen-sanan merkityksistä puhutussa kielessä?
• Joko teet tutkimusta siitä, millä pedagogisilla menetelmillä esiintyjän itsetarkkailua voitaisiin vähentää?
• Joko teet empiiristä tutkimusta siitä, miten tietyssä roolissa / kontekstissa / työtehtävässä / professiossa esiinnytään?
• Joko teet tutkimusta siitä, mitä esiintyminen tarkoittaa vuorovaikutuksen ilmiönä nykyisin?

 

Merja Almonkari, FT
Puheviestinnän lehtori emerita
Jyväskylän yliopisto

 

 

 

 

 

 

Jonna Koponen, FT
Yliopistonlehtori, Akkreditoinnin johtaja
Itä-Suomen yliopisto

.

.

.

.

.

.

Lähteet

Almonkari, M. (2007). Jännittäminen opiskelun puheviestintätilanteissa. Jyväskylä Studies in Humanities 86. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.

Isotalus, P. (1995). Mitä esiintymistaito on? Puhetaiteen, yleisöpuheen ja mediaesiintymisen yhteisiä piirteitä etsimässä. Teoksessa  M. Valo (toim.) Haasteita puheviestinnän opetukseen. Jyväskylän yliopisto. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14, 83–98.

Isotalus, P. (2019). Puheviestinnän historiasta kohti alan tulevaisuutta. ProBlogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/puheviestinnan-historiasta-kohti-alan-tulevaisuutta/

Keskinen, R. (1998). Suomalaisen puhetaidon kirjallisuuden lähtökohdat. Lisensiaatintutkimus puheviestinnän alalta. Viestintätieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto.

Koponen, J. & Ruth, K. (2010). Varmuutta esiintymiseen ja ilmaisuun. Teoksessa J. Jäntti & A. Kanto-Ronkainen (toim.) Esteetön opintopolku korkeakoulutuksessa. Kuopio: Savonia University of Applied Sciences, 47–58.

Lucas, K., Kerrick, S., Haugen, J. & Crider, C. (2016). Communicating Entrepreneurial Passion: Personal Passion vs. Perceived Passion in Venture Pitches. IEEE Transactions on Professional Communication, 59 (4), 363–378.

Poutiainen, S. & Smeds, S. (2015). Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen. Teoksessa A.   Arlander, H. Erkkilä, T. Riikonen & H. Saarikoski(toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna, 339–353.

Pörhölä, M. (1995). Yksin yleisön edessä: Esiintymisjännitykseen ja esiintymishalukkuuteen liittyvät kokemukset, käyttäytymispiirteet ja vireytyminen yleisöpuhetilanteessa. Jyväskylä Studies in Communication 2. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pörhölä, M., Almonkari, M., & Kunttu, K. (2019). Bullying and social anxiety experiences in university learning situations. Social Psychology of Education, 22 (3), 723–742.

Sallinen-Kuparinen, A. (1986). Finnish communication reticence: Perceptions and self-reported behavior. Studia Philologica Jyväskyläensia 19. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Smeds, S. (2013). Esiintyminen puheviestinnän ilmiönä ja käsitteenä. Puheviestinnän pro gradu –tutkielma. Käyttäytymistieteiden laitos. Helsingin yliopisto.

Smeds, S. (2015). Mitä opetat, kun opetat esiintymistä? Problogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/mita-opetat-kun-opetat-esiintymista/

Valo, M. (2012). Puheviestintä – taitoaineesta tieteenalaksi.  Teoksessa A. Mustonen, K. Moisander, M. Valo (toim.) Laatua ja liikettä: rehtori Aino Sallisen juhlakirja.  Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 182–209.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Wilkins, R. & Isotalus, P. (2009) Finnish speech culture. Teoksessa R. Wilkins & P. Isotalus (toim.), Speech Culture in Finland. Lanham, MD: University Press of America, 1–16.