oppiminen

Tag Archives: oppiminen

Vuorovaikutusosaamisen etäopetus – kokemuksia kentältä

Posted on 21/04/2020 by admin • 0 comment

Koronaviruspandemian myötä myös vuorovaikutuksen opettajat ovat siirtyneet kokonaan etäopetukseen. Lopullinen digiloikka otettiin nopeasti, kun yliopistot sulkivat ovensa, opettajat määrättiin etätyöhön ja opiskelijat etäopetukseen. Janne Niinivaara pohtii tuoreessa ProBlogi-kirjoituksessaan, kuinka osalle digiloikan ottaminen on ollut vaivatonta, mutta osalle se tuottaa päänvaivaa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä osa on toteuttanut opetustaan teknologiavälitteisesti jo pidemmän aikaa. Organisaatiotasolla osalla opettajista on ollut jo pitkään käytössään erilaisia opetusteknologisia ratkaisuja. Toisaalta osa meistä on keskittynyt kehittämään kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutuskoulutusta, eikä erilaisten teknologisten sovellusten haltuunottamiseen ole jäänyt aikaa. Moni on joutunut nyt opettelemaan nopealla tahdilla, kuinka Teams, Zoom, LifeSizeCloud, GoToMeeting tai vaikkapa Collaborate -sovellukset toimivat käytännössä. Joka tapauksessa joudumme nyt kaikki lyhyellä varoajalla viemään opetuksemme verkkoon ja selviytymään siitä – halusimme tai emme.

Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutamia huomioita vuorovaikutusosaamisen teknologiavälitteiseen opetukseen liittyen omien kokemustemme pohjalta. Tavoitteenamme on herättää aiheesta keskustelua. Toivommekin, että mahdollisimman moni innostuisi kertomaan omakohtaisia kokemuksia, vinkkaamaan aiheesta tehtyä tutkimusta tai ottamaan kantaa aiheeseen liittyen. Voisimmeko vuorovaikutusosaamisen opettajina ja kouluttajina auttaa toisiamme vinkkaamalla hyviä käytänteitä?

Kokemuksia kentältä I: Vuorovaikutusharjoitukset verkossa

Jonna: Itä-Suomen yliopistossa kauppatieteiden laitoksella oli meneillään International Sales Camp -opintojakso, jolla kansainvälisen liiketoiminnan ja myynnin johtamisen opiskelijat opiskelevat mm. myyntiprosessia, henkilökohtaisia myynti- ja vuorovaikutustaitoja sekä myyvät case-yrityksen tuotetta tai palvelua kansainvälisille markkinoille. Kurssi opetetaan englanniksi. Koronaviruspandemia osui juuri siihen kohtaan, kun meillä olisi ollut pakolliset myyntiteatterin (Koponen & Julkunen, 2015) roolipeliharjoitukset. Nyt ne oli siirrettävä verkkoon.

Yhdessä opettajakollegani kanssa päätimme, että toteutamme roolipelit Teamsin kautta. Olin onneksi ennättänyt antaa tehtävän ohjeet sekä jakanut myyjän ja asiakkaan roolikortit viimeisellä kasvokkaisella kokoontumiskerralla opiskelijoille. Lähetimme ohjeet kertauksena vielä Moodlen kautta opiskelijoille ja varasimme jokaiselle pienryhmälle (4-6 hlöä ryhmässä) ajan Teamsiin. Jokaisella oli oman roolinsa lisäksi tehtävänä havainnoida tilanteen kulkua ja antaa palautetta joko myyntiprosessista tai vuorovaikutustaidoista harjoitusvuorossa olevalle myyjälle. Havainnoinnin ja palautteenannon tueksi olimme tehneet arviointilomakkeet. Toteutimme roolipelit pienryhmittäin. Aloitimme kuulumiskierroksella (virittäytyminen) ja etenimme roolipelit läpi yksi kerrallaan. Jokainen sai puheenvuoron sekä henkilökohtaista palautetta. Pystyimme myös nauhoittamaan harjoitukset suoraan Teamsin avulla opiskelijoiden itsearviointia varten.

Opiskelijoiden palaute tästä kokeilusta oli rohkaiseva. Heidän mielestään kansainväliseen myyntiin liittyvät roolipeliharjoitukset olivat jopa realistisempia teknologiavälitteisessä ympäristössä luokkahuoneeseen verrattuna. Opiskelijat olivat hyvin aktiivisia ja puheliaita. Aktiivisuuden taustalla oli varmasti tarkasti ohjeistettu ennakkotehtävä, roolipeliharjoitukseen liittyvät selkeät roolit (myyjä, asiakas, havainnoija), virittäytymisharjoitus, tuttu pieni ryhmä, sekä opettajan kannustava ja rohkaiseva palaute.

Kokemuksia kentältä II: Keskustelutaitojen etäopetus

Lotta: Jyväskylän Movissa (Monikielisen akateemisen viestinnän keskus, ent. kielikeskus) ensimmäisen vuoden yhteiskuntatieteilijöiden akateemisen vuorovaikutuksen kurssit olivat jo siinä vaiheessa, että jäljellä oli lähinnä ryhmäviestintään, argumentointiin ja luotettavuusvaikutelmaan liittyviä keskusteluharjoituksia. Harjoitukset päädyttiin toteuttamaan verkossa, joko Zoom- tai Collaborate –sovellusten avulla. Keskustelut käytiin englanniksi ja tavoitteena oli myös harjoitella palautevuorovaikutusta. Opiskelijat nauhoittivat sekä varsinaisen 20 minuutin päätöksentekokeskustelun lisäksi myös palautekeskustelun. Palautekeskustelu käytiin sen jälkeen, kun ryhmäläiset olivat itse katsoneet oman ryhmäkeskustelunsa tallenteena. Lisäksi jokainen ryhmän jäsen sitoutui antamaan henkilökohtaista palautetta toiselle ryhmäläiselle.

Ryhmien palautekeskusteluissa nousi esiin eräs mielenkiintoinen seikka: useat osallistujat kokivat verkossa käydyn keskustelun olevan helpompaa, kuin mitä he ajattelivat luokkahuonetilassa tapahtuneen harjoittelun olleen. Opiskelijat kokivat, että verkossa käydyn keskustelun ilmapiirin oli rennompi, kun ”sain olla turvallisesti omassa kämpässä, eikä sillä ollu niin väliä miltä mä nyt näytän.”. Lisäksi usea osallistuja kertoi, että heidän oli ollut helppoa osallistua keskusteluun ilman yleisöstä johtuvaa jännittämistä.

Nämä yksittäiset kokemukset siis antaisivat olettaa, että joskus verkossa käytävä keskustelu voi jopa mahdollistaa aktiivisemman osallistumisen, kuin niin sanottu perinteinen luokkahuoneessa tapahtuva harjoittelu. Tämäkin kokemus haastaa tarkastelemaan opetusmenetelmiä, osaamistavoitteita ja niiden saavuttamista uudelleen. Toisaalta, vaikka osallistujat kokivat osallistumisen olleen rennompaa, oppivatko he paremmin, enemmän tai tehokkaammin verrattuna tilanteeseen, jossa kanssaoppijat kykenisivät heti antamaan palautetta useista eri asioita kiinnittäen huomiotaan sillä hetkellä keskeisiin ja oleellisiin asioihin? Opettajan näkökulmasta sekä verkossa käytävien päätöksentekokeskustelujen että palautekeskustelujen arviointi ja analysointi ovat, jos ne haluaa tehdä huolella, aikaa vieviä tehtäviä. Samalla aiemmin kasvokkaiseen opetustilanteeseen luodut arviontikriteerit ja palautteen kohteet tuntuvat ainakin osin soveltuvan huonosti teknologiavälitteiseen keskusteluun. Ja samalla mieleen nousee myös kysymys siitä, että kuinka usein esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät joutuvat keskustelemaan ryhmässä ja nimenomaan niin, että heillä on yleisöä?

Vuorovaikutusosaamisen etäopetus tulevaisuudessa

Korona-aikaan liittyvä poikkeustilanne on nostanut esiin paljon kysymyksiä vuorovaikutusosaamisen etäopettamiseen ja etäoppimiseen liittyen. Vaikka meillä on runsaasti tutkittua tietoa vuorovaikutusosaamisen opettamisen, oppimisen ja koulutuksen teemoista (ks. esim. Almonkari & Isotalus, 2009; Hyvärinen, 2011; Koponen 2012; Kostiainen 2003; Laajalahti 2014; Rouhiainen-Neunhäuserer, 2009; Valkonen 2003; Valo, 2000) ja vaikka esimerkiksi flipattua vuorovaikutuskoulutusta (Koponen, 2019), digitaalisten viestintätaitojen opettamista (Puro & Louramo, 2019) sekä robotiikan opetuskäyttöä on jo tutkittu alallamme (Edwards ym. 2016; 2018), onko meillä sittenkään riittävästi monipuolista ja tuoretta tutkimustietoa aiheesta? Oletettavaa on, että jos korona iskee maamme talouteen niin lujaa kuin pelätään, myös koulutusorganisaatioille tulee uusia paineita leikata kuluja. Voidaanko siis jatkossakin kaikki vuorovaikutuskoulutus toteuttaa etäopetuksena ja jos voidaan, millä ehdoilla?

Janne Niinivaara esitti ProBlogissa kysymyksen siitä, ”millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta”. Me haluaisimme tuoda esiin myös opettajan kokemuksen, käytettävissä olevat resurssit sekä työyhteisön sosiaalisen tuen seikkoina, joita olisi syytä tarkastella arvioitaessa sitä, kuinka digiloikasta suoriudutaan. Meitä myös askarruttaa kysymykset vuorovaikutusosaamisen pedagogiikkaan liittyen. Tulevaa lukuvuotta ajatellen kysymmekin:

Millaisia osaamistavoitteita voimme asettaa, jos vuorovaikutuskoulutus toteutuu kokonaan etänä?
Mitä on se vuorovaikutusosaaminen, jonka opetukseen meidän kannattaa keskittyä kunkin kohderyhmän kanssa?
Millaiset sisällöt nousevat keskeisiksi vuorovaikutusosaamisen etäopetuksessa?
Millaisia tehtäviä ja harjoituksia on tarkoituksenmukaista käyttää?
Millaiset arviointikriteerit meidän tulee kehittää vai pärjäämmekö entisillä?
Kuinka luottamus syntyy ja miten sitä ylläpidetään erilaisissa verkkovälitteisissä oppimistapahtumissa ja -yhteisöissä?
Millaisia ovat yhteisöllisyyden kokemukset verkkovälitteisessä vuorovaikutusosaamisen oppimisessa verrattuna kasvokkaisiin opetustilanteisiin?

Ottakaa kantaa ja vinkatkaa! Keskustellaan verkossa. =D

Jonna Koponen JonnaKoponen , FT
Yliopistonlehtori, Akkreditoinnin johtaja
Itä-Suomen yliopisto, kauppatieteiden laitos

Lotta Kokkonen, FT
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston, Monikielisen akateemisen viestinnän keskus Movi

Lähteet

Almonkari, M. & Isotalus, P. (2009). Akateeminen puheviestintä. Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? Finn Lectura: Helsinki.

Edwards, A., Edwards, C., Spence, P., Harris, C., & Gambino, A. 2016. Robots in the classroom: Differences in students’ perceptions of credibility and learning between “teacher as robot” and “robot as teacher”. Computers in Human Behavior, 65, 627–634.

Edwards, C., Edwards, A., Spence, P. R. & Lin, X. (2018). I, teacher: using artificial intelligence (AI) and social robots in communication and instruction. Communication Education, 67(4), 473–480.

Hyvärinen, M.-L. (2011). Alakohtainen vuorovaikutuskoulutus farmasiassa. Acta Universitatis Tamperensis 1604. Tampereen Yliopistopaino: Tampere.

Koponen, J. (2012). Kokemukselliset oppimismenetelmät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutuksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1734. Tampereen Yliopistopaino: Tampere.

Koponen, J. (2019). The flipped classroom approach for teaching cross-cultural communication to millenials. Journal of Teaching in International Business, 30(2), 102-124.

Koponen, J. & Julkunen, S. (2015). Theoretical principles of simulation-based sales communication training. Simulation and Gaming, April 19, 1-11.

Kostiainen, E. (2003). Viestintä ammattiosaamisen ulottuvuutena. Jyväskylä Studies in Humanities 1. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Laajalahti, A. (2014). Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Niinivaara, J. (2020). Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuuletukseen. ProBlogi-kirjoitus, http://prologos.fi/verkko-opetus-haastaa-nakokulmien-tuulettamiseen/

Puro, J.-P. & Louramo, K. (2019). ”Itse itseäni videoiden” – Digitaalisten viestintätaitojen opettaminen itsensä videoinnin ja vertaispalautteen avulla. Kasvatus, Vol. 50, No. 4.

Rouhiainen-Neunhäuserer, M. (2009). Johtajan vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen: johtamisen viestintähaasteet tietoperustaisessa organisaatiossa. Jyväskylä Studies in Humanities 128. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Valo, M. (2000). Nykytietoa puheviestinnän opetuksesta. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 20. Jyväskylä.

Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuulettamiseen

Posted on 09/04/2020 by admin • 0 comment

Kuukauden sisällä Suomi on muiden maiden mukana siirtynyt digitaaliseen maailmaan, ainakin tietotyön ja opetuksen osalta. Media, niin perinteinen kuin sosiaalinenkin, pursuaa vinkkejä ja näkökulmia – jopa avunhuutoja – siitä, miten etäopetus ja -työ kannattaa järjestää, ja miten siihen tulee suhtautua. Tässä blogikirjoituksessa keskityn pohtimaan aikuisten opettamista uudessa tilanteessa, erityisesti yliopistokontekstissa.

Itseäni kuluneet viikot ovat työllistäneet runsaasti osittain siksi, että osaltani vastaan kielikeskusopetuksen oppimisympäristöjen kehittämisestä sekä opettajien digitaalisen osaamisen tuesta ja kehittämisestä. Jotta lähtökohtani olisi täysin kirkas, korostan, ettei tuota työtä tee kukaan yksin, vaan sitä tehdään sekä yhteisöllisesti että jokaisen yksittäisen autonomisen opettajan ammattitaitoon nojaten.

Vaikka opetuksen monimuotoistuminen ja digiloikka eivät ole uusia asioita, vavahdutti tämä pakon alla tehty äkkisiirtyminen koko opetuskenttää. Huomionarvoista on, että toiset opettajat vaikuttavat jatkavan nikottelematta opetuksensa suunnittelua ja toteutusta verkkoympäristöissä, kun toiset ovat isojen kulttuurimuutosten edessä. En väheksy teknisen osaamisen enkä kotoa löydettävien laitteiden tärkeyttä, mutta en nyt keskity niihin. Sen sijaan tämä kehittynyt tilanne on saanut minut pohtimaan, millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta.

Millaiset käsitykset oppimisesta ja vuorovaikutuksesta vaikuttavat ajatteluni pohjalla?

Digitaalisuus sekä verkko- ja etäopetus herättävät voimakkaita asenteita ja tunteita ammattipedagogeissa. Itsekin olen tarkastellut opettajien kokemuksia digitaalisesta (viestintä- ja kielten)opetuksesta ja havainnut, että opettajien keskuudessa vallitsee hyvin eriäviä käsityksiä verkkovälitteisen oppimisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja luonteesta (kts. Niinivaara & Vaattovaara, 2018; Niinivaara, 2018). Ei ole tavaton näkemys, etteivät esimerkiksi suullinen viestintä tai vuorovaikutus sinänsä sovellu verkkoympäristöihin. Syksyllä 2016 jäin erään seminaarin kahvitauolla hiljaa mietteisiini, kun puheviestinnän opettajaporukalla hieman naureskellen todettiin että ”no esiintymistä ei voi verkkokurssilla opettaa, se on vissi”.

Tilanne lienee nyt maassamme se, ettei täältä kevään jälkeen löydy montakaan opettajaa, jolla ei olisi etäopetuskokemusta. Kun emme enää valitse menetelmää mieltymyksen tai pedagogisen paradigman valossa, vaan pakosta, onkin entistä tärkeämpää kysyä, mitä verkkovuorovaikutus ja -oppiminen oikeastaan ovatkaan. Miksi ne ovat toisille haasteita, tai jopa lähtökohtaisesi mahdottomia asioita, ja toisille itsestään selviä ja suotavia?

Verkko-opetukseen siirtyminen on pakottanut monet pedagogit kysymään itseltään ja toisiltaan: miten opetukseni taipuu etäopetukseksi? Reitti oikeaan vastaukseen löytyy nähdäkseni kahden muun kysymyksen kautta. Ensimmäinen kuuluu: onko verkko-opetuksen oltava lähiopetukseni verkkoversio? Ja toinen kysymys kuuluu, miten oikeasti ymmärrän oppimisen ja vuorovaikutuksen?

Aloitan ensimmäisestä kysymyksestä. Etäopetusloikan keskellä on hyvä ymmärtää, ettei lähiopetuksen muuttaminen etäopetukseksi tarkoita sitä, että oppitunnit tapahtuisivat videoneuvotteluissa tunti tunnilta, luokkahuonetilannetta simuloiden. Tämä näkökulma on noussut jo paljon esille. Muun muassa Janne Matikainen korosti hiljattain käytännönläheisesti, ettei etäopetus ole lähiopetusta etänä, vaan verkkokurssi tulee rakentaa toisenlaisista pedagogisen suunnittelun lähtökohdista, esimerkiksi ajan ja rytmityksen suhteen (Matikainen, 2020). Tämä on näkökulma, joka joko on helppo ymmärtää tai ei. Jos näkökulma on vieras, siirrytäänkin toiseen kysymykseen.

Pedagogisessa, tai yleisesti ihmissuhdetyössä, toimintaamme vaikuttavat monet käsitykset, kuten vuorovaikutus-, oppimis- ja pohjimmiltaan ihmiskäsitys. Nämä käsitykset voivat olla piiloisia tai tiedostettuja, mutta yhtä lailla ne ovat olennaisia. Kun vuorovaikutuksen ja opetuksen muodot kokevat nyt radikaalejakin muutoksia, on hedelmällistä tarkastella omia käsityksiään.

Me olemme monissa asioissa käsitystemme ja kokemustemme summia. Käsitykset muuttuvat normeiksi ja toiminnaksi, ja siksi niistä on joskus vaikea luopua tai nähdä arvoa toisenlaisessa. Opettajien opetuskäsityksiä on tarkastelu muun muassa jakamalle ne sisältölähtöisiin ja oppimislähtöisiin (Postareff, Lindblom-Ylänne & Nevgi, 2009, 46). Ensiksi mainitulle lähestymistavalle on tyypillistä sisältöjen korostuminen, opettajan auktoriteetti, oppiaineen ja tieteenalalle tyypilliset opetustraditiot sekä muistamista korostava oppimiskäsitys. Jälkimmäiselle, eri oppimislähtöiselle lähestymistavalle, keskeisiä ovat puolestaan opiskelijoiden aktiivisen oppimisen korostaminen, oppimisen mahdollistaminen, opiskelijan oivallus, kontekstisidonnaiset opetusmenetelmät sekä ymmärrystä korostava oppimiskäsitys. (Mts. 46-49.) Kielikeskuskontekstissa Vaattovaara (2016) selvitti kieltenopettajien kielikäsityksiä (monologinen ja dialoginen) ja niiden yhteyttä oppimiskäsitykseen ja havaitsi, että rakennejärjestelmää ja kielioppia korostavilla opettajilla on taipumusta opettajajohtoisuuteen ja sisältöpainotteisuuteen. Opiskelijoiden omien tavoitteiden asettaminen etusijalle näyttäisi olevan puolestaan yhteydessä dialogiseen kielikäsitykseen, ja jopa mahdollisesti edellyttävän sitä. (Vaattovaara, 2016.)

Asenteita ja käsityksiä meillä on myös teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Jo kotimainenkin viestintätieteellinen tutkimus tarjoaa laajasti näkemyksiä siitä, miten digitaalisissa ympäristöissä viestintä on joskus erilaista, mutta myös tehokasta, arvokasta ja ihmissuhteita ylläpitävää (kts. esim. Sivunen, 2007; Siitonen, 2007; Raappana, 2018).

Lopulta kysymykset siitä, miksi me toimimme niin kuin toimimme, voidaan palauttaa filosofisena kysymyksenä käsitykseen ihmisyydestä. Perttulan (2012) mukaan tietoisesti tai tiedostamatta muodostamamme ihmiskäsitys motivoi toimintaamme ja arvojamme. Toimimme itse myös mallina itsellemme muista ihmisistä ja sen perusteella arvioimme ja kehitämme toimintaamme.

Ajattele kuin opiskelija

Uskallan esittää, että osa ongelmaa digi- ja etäopetukseen siirtymisessä saattavat olla juurtuneet, mutta myös piiloiset käsitykset siitä, millaista opetuksen tulisi olla ja millaista on arvokas vuorovaikutus. Esteiden ja haasteiden takana vaikuttanevat käsitykset itsestämme ja muista toimijoina, ja käsitykset eivät murru, jos niitä ei kohtaa.

Esitänkin, että parhaiten tilanteen hoitaa opettaja, joka ei keskity simuloimaan omaa toimintaansa luokkahuoneessa verkossa, vaan rakentaa verkon välityksellä tapahtuvan opetuksen opiskelijan tekemiseen vahvasti samaistuen. Fokus siirtyy opettajan toiminnasta opiskelijan toimintaan (ks. Biggs & Tang, 2011). Toisin sanoen opetuksen ja vuorovaikutuksen lähtökohdaksi suunnittelussa ei voi ottaa sitä, mitä opettaja sanoo tai tekee missäkin vaiheessa, vaan polku on rakennettava opiskelijan lähtökohdista. Luokkahuoneeseen suunnitellut aikataulut ja opiskelijaryhmien koot eivät aina toimi samalla logiikalla verkossa, aika harvoin itse asiassa. Onkin syytä kysyä, miten käytettävissä oleva aika tulee hyödyntää. Millaista tietoa tarvitaan missäkin kohtaa? Miten videoyhteydellä käydyt, sinällään sangen kuormittavat, kohtaamisen hetket hyödynnetään mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Minkä kokoisille ryhmille, ja kuinka usein, opettaja on kasvokkain läsnä? Miten muuten opettaja voi olla läsnä ja olemassa opiskelijoille? Miten opiskelijat voivat tukea toisiaan? Ja ennen kaikkea: miten oppiminen etenee opiskelijan näkökulmasta, millaista ymmärrystä missäkin kohtaa halutaan kehittyvän?

Lopuksi haluan muistuttaa, että vaihtoehtoja on useita. Samaan maaliin pääsee eri vauhdilla ja eri tekniikoilla. Verkossakin saa erehtyä ja epäonnistua ja nauraa. Mutta kun näkökulman muistaa pitää yksilön oppimisessa, ja viestiä tavoitteista ja sen perustella tehdyistä valinnoista ponnekkaasti, ollaan jo melkein perillä.

Janne Niinivaara
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri

Kirjallisuus

Biggs, J. & Tang. K. 2011. Teaching for quality learning – What the student does. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Matikainen, J. (2020). Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä. Haettu 9.4.2020 https://jannematikainen.wordpress.com/2020/03/23/etaopetus-ei-ole-lahiopetusta-etana/

Niinivaara, J. (2018). Oppimisympäristöt opettajien ja opiskelijoiden silmin. Developing Feedback and Assessment Practices in Language Teaching.(Language Centre Publications 7). Helsinki: The University of Helsinki Language Centre.

Niinivaara, j & Vaattovaara, J. (2018) Learners’ and teachers’ voices in developing digital language learning environments: insights from a survey. Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156

Perttula, J. (2012). Itsensä johtaminen. Teoksessa J. Perttula & A. Syväjärvi (toim.), Johtamisen psykologia. Ihmisten johtaminen muuttuvassa työelämässä (s. 123–156). Jyväskylä: PS-kustannus.

Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi: A. (2009) Yliopisto-opettajien opetukselliset lähestymistavat ja yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 46-67). (1.painos). Helsinki: WSOY

Raappana, M. (2018). Onnistuminen työelämän tiimeissä. JYU Dissertations 18. Jyväskylän yliopisto.

Siitonen, M. (2007). Social interaction in online multiplayer communities. Jyväskylä studies in humanities 74. Jyväskylän yliopisto.

Sivunen, A. (2007). Vuorovaikutus, viestintäteknologia ja identifioituminen hajautetuissa tiimeissä. Jyväskylä studies in humanities 79. Jyväskylän yliopisto.

Vaattovaara, J. (2016). Kieltenopettajien opetukselliset lähestymistavat ja kielinäkemykset kansainvälistymishaasteiden edessä. Yliopistopedagogiikka, 2016(1).

Category: asiantuntemus, Muutos, opiskelijat, Opiskelu, teknologia, teknologiavälitteinen, teknologiavälitteinen viestintä, verkko-opetus, viestinnän opettaminen | Tags: asiantuntijuus, Muutos, opettaja, opetus, opiskelijat, opiskelu, oppiminen, teknologiavälitteinen, verkko-opetus

VIESTINNÄN OPISKELIJAN TIE KOHTI AMMATILLISTA IDENTITEETTIÄ

Posted on 02/10/2019 by admin • 0 comment

Luin kesällä Helsingin Sanomista Viesti ry:n toiminnanjohtaja Siina Revon mielipidetekstin ”Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole” (Helsingin Sanomat 4.8.2019). Tekstissään Repo ottaa kantaa siihen, kuinka viestinnän ammattilainen ei ole vain taitava puhuja tai sosiaalisen median käyttäjä, eikä varsinkaan manipulaation tai propagandan hyödyntäjä. Sen sijaan Repo korostaa, että vaikka joku voi hyödyntää viestinnän ja vaikuttamisen keinoja, se ei tee hänestä viestinnän ammattilaista.

Puheviestinnän opiskelijana kiinnitin tietenkin huomioni Revon kirjoitukseen. Opiskelijana kuulen silloin tällöin puhuttavan siitä, kuinka viestinnän ammattilaisten tulee vaalia asemaansa asiantuntijana. Kuten Viesti ry:n slogan kuuluu: ”Kaikki viestivät, harva on ammattilainen.” Viestintä ja vuorovaikutus ovat osa kaikkien elämää. Viestiä voi myös teknologiavälitteisesti ja jatkuvasti esimerkiksi WhatsAppin kautta. Lisäksi maailmassa, jossa lähes kuka tahansa voi twiitata, perustaa blogin tai videoblogin ja lisäksi tienata näillä tavoilla, myös näkemys viestinnän ammattimaisuudesta on hämärtynyt. Vaikka viestinnän alalla voi työskennellä jos jonkin näköisissä tehtävissä, viestinnän asiantuntijuus ja ammattilaisuus vaativat korkeakoulutusta ja ammattitaitoa.

Viestinnän asiantuntija ei ole suojattu ammattinimike, kuten lääkäri tai lähihoitaja. Siitä syystä on erityisen tärkeää, että alan ammattilaiset kantavat vastuun asiantuntijuutensa ja ammattitaitonsa korostamisesta ja vaalivat sitä sekä työelämässään että arjessaan.

Mitä sitten on ammatillinen identiteetti?

Taustatutkimusta tehdessäni törmäsin toistuvasti Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran julkaisuun ”Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu” (Eteläpelto & Onnismaa (toim.), 2006). Teoksessa Eteläpelto ja Vähäsantanen määrittelevät ammatillisen identiteetin elämänhistoriaan perustuvana käsityksenä itsestä ammatillisena toimijana (2006, 26). Viestinnän näkökulmasta kirjoittajien seuraava huomio on erityisen kiinnostava:

”Työelämän käytännöt kuitenkin osoittavat, että työntekijän käsitykset itsestä suhteessa työhön ja ammattiin ovat entistä tärkeämpiä. Palkkatyö on yhä yrittäjämäisempää, mikä edellyttää yksilöllisesti rakentuvaa ammatillista identiteettiä ja aktiivista toimijuutta. Oman osaamisen esittämistä ja arvioimista koskevia käytäntöjä on lisäksi otettu laajasti käyttöön, joten työntekijältä vaaditaan oman osaamisen tunnistamista, näkyväksi tekemistä ja markkinointia.” (Mts., 27.)

Niinhän se on: ei riitä, että osaat jotain, vaan sinun tulee myös todistaa se. Ensin osaaminen tulee tunnistaa, sitten tehdä se näkyväksi myös muille ja lopulta markkinoida omaa osaamista mahdollisimman hyödyllisillä tavoilla. Tästä voi päätellä, ettei prosessi ole mahdollinen, jos läheistä suhdetta omaan ammatti-identiteettiin ei ole. Itse voisin tiivistää ammatti-identiteetin käsitteen omien tietojen ja taitojen aktiiviseen tiedostamiseen, sekä tavoitteeseen kehittää niitä osa-alueita, jotka vielä kaipaavat kehitystä. Tätä voi harjoitella jo opiskelujen aikana.

Ammatillinen identiteetti rakentuu jo opiskeluaikana

Opiskelijana saattaa välillä vaikuttaa siltä, että oppiminen on hidasta. Lukuvuoden lopuksi voi tuntua, ettei vuoden aikana ole tullut tehtyä muuta kuin tentittyä pari kirjaa, kirjoitettua pari esseetä ja istuttua luennoilla. Kun asiaa katsoo hieman laajemmin, voi nähdä, kuinka suuri haalitun tiedon määrä vuoden lopuksi onkaan. Aluksi monimutkaisilta tuntuneet käsitteet ja ilmiöt ovat nyt selkeämpinä pään sisällä ja ne muodostavat yhtenäisen teorioiden kokonaisuuden. Television vaalipaneelia seuratessa voi havaita itsestään uudenlaisen puolen, joka ei ainoastaan havainnoi keskustelijoiden argumentteja ja nonverbaalista viestintää entistä tarkemmin, vaan pystyy myös nimeämään tekijöitä, jotka tekevät yhdestä keskustelijasta vaikuttavamman kuin toisesta.

Palataan hieman Eteläpellon ja Vähäsantasen määritelmään ammatillisesta identiteetistä, jonka mukaan käsitys itsestä ammatillisena toimijana liittyy elämänhistoriaan. Elämänhistorialla kirjoittajat viittaavat siihen, kuinka myös menneillä tapahtumilla ja kokemuksilla on merkitystä ammatti-identiteetin rakentumiseen. Tästä voi päätellä, että se rakentuu jo opiskeluaikana. Se onkin luonnollista, sillä samalla kun opiskelijan tietämys alasta kasvaa opintojen aikana, myös käsitys itsestä suhteessa opittuihin asioihin kehittyy.

Miten opiskelija voi kehittää ammatti-identiteettiään?

On tietysti tärkeää tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa asioissa, joita työelämässä oletettavasti tulee tarvitsemaan. Jo se, että tunnistaa itsessään nämä eri puolet, kehittää itsetuntemusta ja ammatilliseen minään tutustumista. Sellaisia osa-alueita, joissa kokee jo olevansa hyvä, on mahdollista edistää entisestään.

Vahvuuksista voi pitkällä aikavälillä syntyä yksilöllisiä voimavaroja, jotka puolestaan auttavat ammatillisen identiteetin muodostumisessa ja ylläpitämisessä: missä juuri minä olen erityisen hyvä? Heikkouksia puolestaan kannattaa tietenkin pyrkiä kehittämään. On helppoa ajatella, että heikkous kannattaisi hyväksyä asiana, jota ei vain osaa. Jos kyseisen kehityksen kohteen kuitenkin hyväksyy ja siinä koittaa tulla paremmaksi, voi aiemmasta heikkoudesta jonain päivänä tulla uusi vahvuus.

Monia viestinnän ammattilaisen mahdollisia työtehtäviä voi harjoitella jo opiskeluaikana. Yliopistossa vapaaehtois-, harrastus- ja järjestötoimintaarjoavat mahdollisuuden tutustua työyhteisön kaltaiseen ympäristöön, jolloin voi oppia uutta myös omasta käyttäytymisestä uudenlaisissa tehtävissä. Visuaalista silmää voi kehittää suunnittelemalla omasta Instagram-tilistä visuaalisesti miellyttävän tai ihan vain harjoittelemalla erilaisten kuvien tai videoiden tekoa, esimerkiksi mainosflaijereiden suunnittelulla tai koostevideoiden editoinnilla. Kirjoitustaitoa voi luonnollisesti harjoitella kirjoittamalla, mihin esimerkiksi yliopiston alla toimivat blogit ja muut julkaisut ovat hyvä alusta. Viestinnän opiskelijalle myös esiintymistilanteiden harjoittelu ja niihin totuttelu ovat valttia, jolloin erilaisiin esitelmä-, juonto- tai puhetilaisuuksiin kannattaa tarttua rohkeasti.

Lisäksi on selvää, että on myös hyödyllistä seurata oman alan ajankohtaisia aiheita. Tämä toteutuukin usein kuin itsestään, kun kiinnostusta ja motivaatiota alaa kohtaan löytyy. Viestintä on oiva esimerkki alasta, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus tutustua ammattilaisten keskuudessa myllertäviin aiheisiin. Viestinnän ammattilaisia tuntuu yhdistävän halukkuus nostaa tärkeitä aiheita julkisuuteen. Tämä näkyy alan blogeina, podcasteina ja konferensseina.

Ammatillinen identiteetti kehittyy jatkuvasti

Sekä opiskelijoiden että jo työelämään astuneiden on hyvä muistaa, että ammatti-identiteetti kehittyy jatkuvasti. Se kasvaa, muodostuu uudelleen ja rakentaa uusia ulottuvuuksia suhteessa uusiin tilanteisiin ja kokemuksiin, kuten uuteen työtehtävään tai työpaikkaan. Samalla ammatillinen identiteetti on myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa yksilön muun minäkäsityksen kanssa, sillä sehän on vain osa ihmisen kokonaisvaltaista identiteettiä. (Eteläpelto & Onnismaa 2006, 26.) Valmista tulee tuskin koskaan, mutta eteenpäin voi aina mennä.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille. Sen lisäksi että viestinnän asiantuntija voi työskennellä konsulttina tai opettajana, myös muissa tehtävissä pääsääntöisesti työskentelevä voi saada mahdollisuuden ohjata koulutuksia esimerkiksi oman työpaikan sisällä, tai tietylle ammattiryhmälle. Kouluttamisen lisäksi viestinnän ammattilainen voi työskennellä esimerkiksi markkinoinnin, sosiaalisen median, organisaatioviestinnän ja monien muiden osa-alueiden tehtävissä, jotka vaativat viestinnän asiantuntemusta.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille.

Kuten aluksi totesin, viestinnän asiantuntijoilla on myös vastuu oman asiantuntijuutensa tuomisesta ilmi. Jos teräviä twiittejä viljeleviä tai vaikuttavia YouTube-videoita julkaisevaa henkilöä voidaan nimittää viestinnän asiantuntijaksi, todellisen alan ammattilaisen tulee nostaa esille omaa pätevyyttään kahta kovemmin. Viestinnän ammattilaisella on tarjottavanaan koulutusta, työkokemusta, tietoa teorioista, ilmiöistä ja tutkimuksista, sekä taitoa näiden yhdistymisestä omaan vuorovaikutusosaamiseen. Lähtökohdat yhteiskunnallisten aiheiden tarkastelulle ovat siis täysin erilaiset kuin muiden alojen edustajilla, sillä ne perustuvat nimenomaan viestinnän ammattitaitoon.

Opiskeluaika kannattaa käyttää hyödyksi. Uuden oppiminen vaatii usein myös mukavuusalueelta poistumista ja omien, usein vain pään sisällä piirrettyjen, rajojen rikkomista. Ideoimalla ja uskaltamalla kokeilla uusia juttuja voi löytää sellaisia puolia itsestään, joita ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan. Toisaalta opintojen aikana on ihanaa vain tankata mahdollisimman paljon tietoa itseensä ja nauttia matkasta kohti ammatillista minuutta.

Ilona Reinikainen

Puheviestinnän kandidaattivaiheen opiskelija

Tampereen yliopisto

KIRJALLISUUS

Eteläpelto, A., Onnismaa, J. (toim.) (2006) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Eteläpelto, A. & Vähäsantanen, K. (2006) Ammatillinen identiteetti persoonallisena ja sosiaalisena konstruktiona. Teoksessa A. Eteläpelto & J. Onnismaa (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Repo, S. (2019) Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole. Helsingin Sanomat. Julkaistu 4.8.2019. Noudettu 27.9.2019 [nettijulkaisu]. Saatavissa: https://www.hs.fi/paivanlehti/04082019/art-2000006193655.html

Category: 2019, asiantuntemus, opiskelijat, Opiskelu, työelämä, työelämätaidot, viestinnän opettaminen, vuorovaikutus | Tags: asiantuntijuus, oppiminen, työelämätaidot, vuorovaikutus