Miten rakennamme pedagogisesti kuulumisen tunnetta?

Julkaistu:
Avainsanat: , , ,

Oppiminen ja opiskelu korkeakouluissa on jälleen uuden edessä. Koronapandemian alkuvaihe pakotti kaikki etätyöskentelyyn. Osalle opiskelijoista etätyöskentely sopi erinomaisesti: he saivat tehtyä enemmän opintoja kuin koskaan ennen, he ottivat haltuun joustavat opiskelumuodot ja heidän hyvinvointinsa lisääntyi. Myös osa työntekijöistä huomasi etätyöskentelyn edut varsin pian. Etätyöskentely mahdollisti joustavamman työ- ja vapaa-ajan rajan, nukkumiseen jäi enemmän aikaa eivätkä sisäilmaongelmat vaivanneet. Toisaalta niin opiskelijat kuin opettajatkin kokivat etäopetuksen työmäärän kuormittavana, teknologian ajoittainen toimimattomuus hankaloitti työskentelyä ja yksinäisyyden kokeminen lisääntyi. Siihen, millaisena kukin koki menneet kaksi vuotta, vaikutti vahvasti esimerkiksi henkilön asumismuoto, perhetilanne, ystävyyssuhteet, teknologinen osaaminen, oma ja läheisten terveystilanne, stressinsietokyky sekä kyky toimia uusissa tilanteissa.

Viime lukukauden aikana kampuksille palaaminen oli mahdollista osittain. Silti valtaosa opiskelusta ja työskentelystä tapahtui edelleen etänä. Tänä syksynä yliopistot ja korkeakoulut ovat linjanneet, että opetus ja työskentely tulee painottumaan kampuksille erityisesti opintojen alkuvaiheessa. Etätyöskentelystä tulee siirtyä lähityöskentelyyn. Päätöksen taustalla on luonnollisesti huoli opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvoinnista, mutta myös ajatus siitä, että oppiminen on yhteisöllinen kokemus, joka tapahtuu tietyssä paikassa. Niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin on helpompi tuntea yhteisöön kuulumisen tunnetta, kun olemme samassa fyysisessä tilassa, näemme koko ajan, kenen kanssa olemme tekemisissä ja pystymme tulkitsemaan muiden nonverbaalisia viestejä välittömästi. Esimerkiksi spatiaaliset viestit välittyvät heikommin teknologiavälitteisessä kuin kasvokkaisessa viestinnässä. Emme näe, miten ihmiset asettuvat tilaan, kenen lähelle he menevät istumaan, millaisin välimatkoin he istuvat, miten he suhtautuvat tilaan. Emme välttämättä näe, mikä on se fyysinen paikka, jossa oppimisen tulisi tapahtua, onko paikka rauhallinen ja osallistumisen mahdollistava.

Korkeakoulujen rakennuksiin liittyy symboliikkaa. Jyhkeät rakennukset tuntuvat viestivän arvostusta ja perinteitä. Ne ovat korkeakouluyhteisön jäsenille merkityksellisiä paikkoja, joiden historia on merkittävä. Muistan edelleen, kuinka ensimmäisen vuoden kirjallisuustieteen opiskelijana pakkauduin Porthanian P1-saliin satojen ihmisten kanssa seuraamaan Jacques Derridan dekonstuktionistisia ajatuksia ja mietin, tähänkö minä kuulun, näiden ihmisten joukkoonko minä kuulun ja mitä ihmettä minun kuuluisi tästä kaikesta ymmärtää. Yhtäältä muistan, kun viime syksynä osallistuin Työ nyt ja tulevaisuudessa -juhlaseminaariin ja kuuntelin, miten Työterveyslaitoksen ylijohtaja Antti Koivula kertoi suomalaisen työn peruspilarin olevan luottamuksen, ja samaan aikaan ihailin, miten marraskuisen auringon säteet kimmelsivät järven pinnan riitteessä, miten viileä ilma punasi poskeni ja miltä koiran karhea karva tuntui käteni alla. ”Tähän minä kuulun,” ajattelin.

Kuulumisen tunne merkityksellistä myös monimuoto-opetuksessa

Oppiminen mielletään yhteisölliseksi kokemukseksi, jossa muiden kanssa keskustelemalla ja reflektoimalla käsityksiä ja kokemuksia opiskelijalle kehittyy kuulumisen tunne ja oma asiantuntijaidentiteetti. Kun selvitettiin opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan ajatuksia koronanjälkeisestä yliopistosta, kauhukuvana niin opiskelijat kuin opettajatkin näkivät sen, että yliopistot toimisivat ainoastaan verkossa ja opiskelun yhteisöllisyys katoaisi. Toisaalta opiskelijat ja opettajat toivoivat, että jatkossakin etätyöskentelyn joustavuus ja saavutettavuus olisivat mahdollisia säilyttää. (Eringfeld 2021.) Jotta kauhukuvat eivät toteudu ja toiveet olisi mahdollista täyttää, tarvitsemme sellaisia opetusmuotoja, jotka yhdistävät lähi- ja etätyöskentelyn.

Monimuoto- ja hybridiopetuksen haasteena on kuulumisen tunteen rakentuminen. Rajamäki (2021) määrittelee kuulumisen vuorovaikutuksessa todentuvaksi ja yksilön sille antamissa merkityksissä rakentuvaksi kokemukseksi siitä, että hän on yhteisön osa. Kuuluminen on sosiaalista: yhteisö myös tunnistaa, keitä siihen kuuluu. Tunne kuulumisesta puolestaan ilmentää yksilön psykologista turvallisuuden tunnetta tietyssä yhteisössä (Meehan & Howells 2019). Se kuvastaa, tunteeko yksilö itsensä kunnioitetuksi, arvostetuksi, hyväksytyksi ja tarvituksi tietyssä ryhmässä (Strayhorn 2012). Kuulumiseen ja kuulumisen tunteen kehittymiseen vaikuttavat monet tekijät. Sitä vahvistavat esimerkiksi yksilön halu verkostoitua ja osallistua, yksilölle osoitettu hänen osaamisensa arvostaminen, hyväksynnän saaminen, mukaan kutsuminen, vertaissuhteet, mielekäs vuorovaikutus ja tavoitteiden saavuttamiselle tarjottu tuki. Heikentäviä tekijöitä ovat puolestaan kilpailu, ulkopuolisuuden kokemus, liiallinen työkuorma, aikataululliset ja elämänhallintaan liittyvät haasteet, epävarmuus tehdyistä valinnoista ja tuomituksi tulemisen pelko. (Meehan & Howells 2019; Rajamäki 2021.) Nämä kaikki ovat tekijöitä, joihin voimme vaikuttaa pedagogisesti niin lähi- kuin etätyöskentelyssä.

Mielekkäitä oppimiskokemuksia paikasta riippumatta

Kun tarkastelemme opetusmuodosta riippumatta omaa opetustamme ja opintojaksoamme sen kautta, tukeeko se kuulumisen tunteen vahvistumista opiskelijoissa, meidän tulee pohtia vähintään seuraavia kysymyksiä:

·        Onko opintojaksolla opiskelijoilla riittävästi mahdollisuuksia tutustua toisiinsa ja opettajaan?

·        Miten opintojaksolla otetaan huomioon erilaiset oppijat, heidän tarpeensa, vahvuutensa ja kehityskohteensa?

  •  Vastaako opintojakson työmäärä siitä saatavia opintopisteitä?

·        Onko opintojaksolla tasapainossa yhteistyötä edellyttävät tehtävät ja itsenäisesti suoritettavat tehtävät?

·        Onko opiskelijoiden mahdollista vaikuttaa opintojakson sisältöihin, suoritustapaan, oppimistehtäviin tai arviointiin?

·        Saavatko opiskelijat riittävästi palautetta, joka auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja kehittämiskohteitaan?

·        Suhtaudutaanko opintojaksolla virheisiin hyväksyvästi?

·        Auttaako opintojakso opiskelijaa vahvistamaan käsitystä siitä, kuka hän on ja millaiseksi alansa asiantuntijaksi hän on kehittymässä?

·        Onko opintojaksolla riittävästi joustavuutta siten, että opiskelijan on mahdollista ratkaista mahdolliset aikataululliset haasteet?

·        Hyödynnetäänkö opintojaksolla riittävästi erilaisia osallistamisen tapoja, joiden myötä opiskelija pystyy osallistumaan keskusteluun, osallistuipa hän opetukseen etänä tai kampuksella?

·        Onko opiskelijan mahdollista saada yhteys opettajaan ja muihin kurssilaisiin tarvittaessa?

·        Onko opiskelijalle selkeää, mitä hänen tulee tehdä opintojaksolla ja miksi?

·        Ovatko opintojakson sisällöt opiskelijalle mielekkäitä?

·        Mitä opiskelija opintojaksolla oppii?

Väitän, että meidän on mahdollista toteuttaa opetus siten, että se mahdollistaa sekä vuorovaikutussuhteiden vahvistumisen ja yhteisöllisen oppimiskokemuksen että joustavuuden ja saavutettavuuden. Lähtökohtana on sen ymmärtäminen, ettei oppimista tapahdu vain korkeakoulujen seinien sisällä, vaan merkityksellinen oppimiskokemus voi syntyä missä tahansa. Jo nykyteknologia tarjoaa meille mahdollisuuden rakentaa tasaveroisia osallistumisen muotoja lähi- ja etätyöskentelijöille nopeasti, helposti ja luotettavasti. Teknologisen kehityksen myötä se tulee olemaan yhä helpompaa. Joskus mielekkääseen oppimiskokemukseen myös riittää, jos opiskelija pystyy seuraamaan opetusta itse valitsemassaan paikassa ilman odotusta jatkuvasta aktiivisesta osallistumisesta. Tällöin hänelle jää enemmän aikaa miettiä keskittyneesti asioita ja rakentaa niistä omaa käsitystään.

On tärkeää, että opiskelijoiden lisäksi opettaja voi tuntea kuulumisen tunnetta omassa opetuksessaan. Opettajan läsnäolon tunteen syntymiseen on havaittu vaikuttavan esimerkiksi hänen suhteensa kollegoihin ja lähijohtajiin, hänen yksilöllisten ominaisuuksiensa kuten terveyden ja motivoituneisuuden, koetun ja saadun tuen sekä työskentelytapojen mielekkyyden (Pesonen & al. 2021). Yhtä lailla niin opiskelijoiden kuin opettajienkin kuuluvuuden tunnetta vahvistaa oppiminen (Meehan & Howells 2019). Tämä oppiminen voi olla sisällöllistä oppimista, mutta myös työskentelytapojen oppimista ja omien vahvuuksien ja kehittämiskohteiden tunnistamista. Haastankin kaikki kokeilemaan hybridiopetusta tai -työskentelyä tänä lukuvuonna. Takaan, että opit uutta!

Salme Korkala rintakuvassa

Salme Korkala

pedagoginen varajohtaja

Jyväskylän yliopisto, Monikielisen akateemisen viestinnän keskus

Kirjallisuus

Eringfeld, S. 2021. Higher education and its post-coronial future: utopian hopes and dystopian fears at Cambridge University during Covid-19. Studies in Higher Education 46 (1), 146–157.

Meehan, C. & Howells, K. 2019. In search of the feeling of ’belonging’ in higher education: undergraduate students transition into higher education. Journal of Further and Higher Education 43 (10), 1376–1390.

Pesonen, H. V., Rytivaara, A., Palmu, I. & Wallin, A. 2021. Teachers’ stories on sense of belonging in co-teaching relationships. Scandinavian Journal of Educational Research 65 (3), 425–436.

Rajamäki, S. 2021. Työyhteisöön liittymisen ja kuulumisen rakentuminen vuorovaikutuksessa. JYU Dissertations 461. Jyväskylän yliopisto.

Strayhorn, T. L. 2012. College students’ sense of belonging: A key to educational success for all students. New York, NY: Routledge.