Kuukauden sisällä Suomi on muiden maiden mukana siirtynyt digitaaliseen maailmaan, ainakin tietotyön ja opetuksen osalta. Media, niin perinteinen kuin sosiaalinenkin, pursuaa vinkkejä ja näkökulmia – jopa avunhuutoja – siitä, miten etäopetus ja -työ kannattaa järjestää, ja miten siihen tulee suhtautua. Tässä blogikirjoituksessa keskityn pohtimaan aikuisten opettamista uudessa tilanteessa, erityisesti yliopistokontekstissa.
Itseäni kuluneet viikot ovat työllistäneet runsaasti osittain siksi, että osaltani vastaan kielikeskusopetuksen oppimisympäristöjen kehittämisestä sekä opettajien digitaalisen osaamisen tuesta ja kehittämisestä. Jotta lähtökohtani olisi täysin kirkas, korostan, ettei tuota työtä tee kukaan yksin, vaan sitä tehdään sekä yhteisöllisesti että jokaisen yksittäisen autonomisen opettajan ammattitaitoon nojaten.
Vaikka opetuksen monimuotoistuminen ja digiloikka eivät ole uusia asioita, vavahdutti tämä pakon alla tehty äkkisiirtyminen koko opetuskenttää. Huomionarvoista on, että toiset opettajat vaikuttavat jatkavan nikottelematta opetuksensa suunnittelua ja toteutusta verkkoympäristöissä, kun toiset ovat isojen kulttuurimuutosten edessä. En väheksy teknisen osaamisen enkä kotoa löydettävien laitteiden tärkeyttä, mutta en nyt keskity niihin. Sen sijaan tämä kehittynyt tilanne on saanut minut pohtimaan, millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta.
Millaiset käsitykset oppimisesta ja vuorovaikutuksesta vaikuttavat ajatteluni pohjalla?
Digitaalisuus sekä verkko- ja etäopetus herättävät voimakkaita asenteita ja tunteita ammattipedagogeissa. Itsekin olen tarkastellut opettajien kokemuksia digitaalisesta (viestintä- ja kielten)opetuksesta ja havainnut, että opettajien keskuudessa vallitsee hyvin eriäviä käsityksiä verkkovälitteisen oppimisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja luonteesta (kts. Niinivaara & Vaattovaara, 2018; Niinivaara, 2018). Ei ole tavaton näkemys, etteivät esimerkiksi suullinen viestintä tai vuorovaikutus sinänsä sovellu verkkoympäristöihin. Syksyllä 2016 jäin erään seminaarin kahvitauolla hiljaa mietteisiini, kun puheviestinnän opettajaporukalla hieman naureskellen todettiin että ”no esiintymistä ei voi verkkokurssilla opettaa, se on vissi”.
Tilanne lienee nyt maassamme se, ettei täältä kevään jälkeen löydy montakaan opettajaa, jolla ei olisi etäopetuskokemusta. Kun emme enää valitse menetelmää mieltymyksen tai pedagogisen paradigman valossa, vaan pakosta, onkin entistä tärkeämpää kysyä, mitä verkkovuorovaikutus ja -oppiminen oikeastaan ovatkaan. Miksi ne ovat toisille haasteita, tai jopa lähtökohtaisesi mahdottomia asioita, ja toisille itsestään selviä ja suotavia?
Verkko-opetukseen siirtyminen on pakottanut monet pedagogit kysymään itseltään ja toisiltaan: miten opetukseni taipuu etäopetukseksi? Reitti oikeaan vastaukseen löytyy nähdäkseni kahden muun kysymyksen kautta. Ensimmäinen kuuluu: onko verkko-opetuksen oltava lähiopetukseni verkkoversio? Ja toinen kysymys kuuluu, miten oikeasti ymmärrän oppimisen ja vuorovaikutuksen?
Aloitan ensimmäisestä kysymyksestä. Etäopetusloikan keskellä on hyvä ymmärtää, ettei lähiopetuksen muuttaminen etäopetukseksi tarkoita sitä, että oppitunnit tapahtuisivat videoneuvotteluissa tunti tunnilta, luokkahuonetilannetta simuloiden. Tämä näkökulma on noussut jo paljon esille. Muun muassa Janne Matikainen korosti hiljattain käytännönläheisesti, ettei etäopetus ole lähiopetusta etänä, vaan verkkokurssi tulee rakentaa toisenlaisista pedagogisen suunnittelun lähtökohdista, esimerkiksi ajan ja rytmityksen suhteen (Matikainen, 2020). Tämä on näkökulma, joka joko on helppo ymmärtää tai ei. Jos näkökulma on vieras, siirrytäänkin toiseen kysymykseen.
Pedagogisessa, tai yleisesti ihmissuhdetyössä, toimintaamme vaikuttavat monet käsitykset, kuten vuorovaikutus-, oppimis- ja pohjimmiltaan ihmiskäsitys. Nämä käsitykset voivat olla piiloisia tai tiedostettuja, mutta yhtä lailla ne ovat olennaisia. Kun vuorovaikutuksen ja opetuksen muodot kokevat nyt radikaalejakin muutoksia, on hedelmällistä tarkastella omia käsityksiään.
Me olemme monissa asioissa käsitystemme ja kokemustemme summia. Käsitykset muuttuvat normeiksi ja toiminnaksi, ja siksi niistä on joskus vaikea luopua tai nähdä arvoa toisenlaisessa. Opettajien opetuskäsityksiä on tarkastelu muun muassa jakamalle ne sisältölähtöisiin ja oppimislähtöisiin (Postareff, Lindblom-Ylänne & Nevgi, 2009, 46). Ensiksi mainitulle lähestymistavalle on tyypillistä sisältöjen korostuminen, opettajan auktoriteetti, oppiaineen ja tieteenalalle tyypilliset opetustraditiot sekä muistamista korostava oppimiskäsitys. Jälkimmäiselle, eri oppimislähtöiselle lähestymistavalle, keskeisiä ovat puolestaan opiskelijoiden aktiivisen oppimisen korostaminen, oppimisen mahdollistaminen, opiskelijan oivallus, kontekstisidonnaiset opetusmenetelmät sekä ymmärrystä korostava oppimiskäsitys. (Mts. 46-49.) Kielikeskuskontekstissa Vaattovaara (2016) selvitti kieltenopettajien kielikäsityksiä (monologinen ja dialoginen) ja niiden yhteyttä oppimiskäsitykseen ja havaitsi, että rakennejärjestelmää ja kielioppia korostavilla opettajilla on taipumusta opettajajohtoisuuteen ja sisältöpainotteisuuteen. Opiskelijoiden omien tavoitteiden asettaminen etusijalle näyttäisi olevan puolestaan yhteydessä dialogiseen kielikäsitykseen, ja jopa mahdollisesti edellyttävän sitä. (Vaattovaara, 2016.)
Asenteita ja käsityksiä meillä on myös teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Jo kotimainenkin viestintätieteellinen tutkimus tarjoaa laajasti näkemyksiä siitä, miten digitaalisissa ympäristöissä viestintä on joskus erilaista, mutta myös tehokasta, arvokasta ja ihmissuhteita ylläpitävää (kts. esim. Sivunen, 2007; Siitonen, 2007; Raappana, 2018).
Lopulta kysymykset siitä, miksi me toimimme niin kuin toimimme, voidaan palauttaa filosofisena kysymyksenä käsitykseen ihmisyydestä. Perttulan (2012) mukaan tietoisesti tai tiedostamatta muodostamamme ihmiskäsitys motivoi toimintaamme ja arvojamme. Toimimme itse myös mallina itsellemme muista ihmisistä ja sen perusteella arvioimme ja kehitämme toimintaamme.
Ajattele kuin opiskelija
Uskallan esittää, että osa ongelmaa digi- ja etäopetukseen siirtymisessä saattavat olla juurtuneet, mutta myös piiloiset käsitykset siitä, millaista opetuksen tulisi olla ja millaista on arvokas vuorovaikutus. Esteiden ja haasteiden takana vaikuttanevat käsitykset itsestämme ja muista toimijoina, ja käsitykset eivät murru, jos niitä ei kohtaa.
Esitänkin, että parhaiten tilanteen hoitaa opettaja, joka ei keskity simuloimaan omaa toimintaansa luokkahuoneessa verkossa, vaan rakentaa verkon välityksellä tapahtuvan opetuksen opiskelijan tekemiseen vahvasti samaistuen. Fokus siirtyy opettajan toiminnasta opiskelijan toimintaan (ks. Biggs & Tang, 2011). Toisin sanoen opetuksen ja vuorovaikutuksen lähtökohdaksi suunnittelussa ei voi ottaa sitä, mitä opettaja sanoo tai tekee missäkin vaiheessa, vaan polku on rakennettava opiskelijan lähtökohdista. Luokkahuoneeseen suunnitellut aikataulut ja opiskelijaryhmien koot eivät aina toimi samalla logiikalla verkossa, aika harvoin itse asiassa. Onkin syytä kysyä, miten käytettävissä oleva aika tulee hyödyntää. Millaista tietoa tarvitaan missäkin kohtaa? Miten videoyhteydellä käydyt, sinällään sangen kuormittavat, kohtaamisen hetket hyödynnetään mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Minkä kokoisille ryhmille, ja kuinka usein, opettaja on kasvokkain läsnä? Miten muuten opettaja voi olla läsnä ja olemassa opiskelijoille? Miten opiskelijat voivat tukea toisiaan? Ja ennen kaikkea: miten oppiminen etenee opiskelijan näkökulmasta, millaista ymmärrystä missäkin kohtaa halutaan kehittyvän?
Lopuksi haluan muistuttaa, että vaihtoehtoja on useita. Samaan maaliin pääsee eri vauhdilla ja eri tekniikoilla. Verkossakin saa erehtyä ja epäonnistua ja nauraa. Mutta kun näkökulman muistaa pitää yksilön oppimisessa, ja viestiä tavoitteista ja sen perustella tehdyistä valinnoista ponnekkaasti, ollaan jo melkein perillä.
Janne Niinivaara
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri
KIRJALLISUUS
Biggs, J. & Tang. K. 2011. Teaching for quality learning – What the student does. Maidenhead: McGraw-Hill Education.
Matikainen, J. (2020). Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä. Haettu 9.4.2020 https://jannematikainen.wordpress.com/2020/03/23/etaopetus-ei-ole-lahiopetusta-etana/
Niinivaara, J. (2018). Oppimisympäristöt opettajien ja opiskelijoiden silmin. Developing Feedback and Assessment Practices in Language Teaching.(Language Centre Publications 7). Helsinki: The University of Helsinki Language Centre.
Niinivaara, j & Vaattovaara, J. (2018) Learners’ and teachers’ voices in developing digital language learning environments: insights from a survey. Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156
Perttula, J. (2012). Itsensä johtaminen. Teoksessa J. Perttula & A. Syväjärvi (toim.), Johtamisen psykologia. Ihmisten johtaminen muuttuvassa työelämässä (s. 123–156). Jyväskylä: PS-kustannus.
Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi: A. (2009) Yliopisto-opettajien opetukselliset lähestymistavat ja yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 46-67). (1.painos). Helsinki: WSOY
Raappana, M. (2018). Onnistuminen työelämän tiimeissä. JYU Dissertations 18. Jyväskylän yliopisto.
Siitonen, M. (2007). Social interaction in online multiplayer communities. Jyväskylä studies in humanities 74. Jyväskylän yliopisto.
Sivunen, A. (2007). Vuorovaikutus, viestintäteknologia ja identifioituminen hajautetuissa tiimeissä. Jyväskylä studies in humanities 79. Jyväskylän yliopisto.
Vaattovaara, J. (2016). Kieltenopettajien opetukselliset lähestymistavat ja kielinäkemykset kansainvälistymishaasteiden edessä. Yliopistopedagogiikka, 2016(1).