Elämä on

Olen viime aikoina miettinyt maailman kaoottisuutta, hallinnan tarvetta ja näiden asioiden välisen ristiriidan mielettömyyttä. Esimerkiksi pikkulapsiperheen arjesta löytyisi äkkiä liuta esimerkkejä, joissa epätoivoisesti yritän pitää kiinni hallinnan tunteesta, vaikka moni asia sujuisi helpommin, kun vain osaisi olla joustava ja nopeasti muuttuvien tilanteiden ja tarpeiden vietävänä. Tämä ei kuitenkaan ole avautumisblogi, vaan puheviestinnän tieteellisen yhdistyksen blogi. Ja kas, eipä vuorovaikutuksen tutkimuksessa, ammattilaisuudessa ja sen ymmärtämisessä ollakaan kaukana samoista teemoista. Miten ihmisten välistä vuorovaikutusta voi hallita ja miksi pitäisi?

Osalla ihmisistä on tarve yrittää hallita monimutkaiselta tuntuvaa elämää erilaisten jäsentelyiden ja säännönmukaisuuksien avulla. Erilaiset tyypittelyt, kategorisoinnit ja syy-seuraussuhteiden näkeminen (tai kuvitteleminen) helpottavat ehkä kaoottiseltakin tuntuvaa eloa. Halutaan ennakoida ja ennustaa. Halutaan jäsentää maailma pysyviin lokeroihin. Halutaan rakentaa muureja sellaisten asioiden kieltämiseksi tai etäännyttämiseksi, joita pelätään tai joita ei muutoin osata kohdata.

Toisaalta ihmisten tuntuu olevan helpompi syyttää esimerkiksi erilaisia rakenteita tai muita toimijuuksia – etenkin asioiden toimimattomuudesta – kuin ottaa itse aktiivista toimijan roolia. Esimerkiksi teknologiaa on helppo syyttää toimimattomasta vuorovaikutuksesta, samoin organisaation byrokratiaa huonosta ilmapiiristä. Joskus tuntuu olevan helpompaa pitää kiinni omista luokitteluistaan ja käsityksistään niin horjumattomasti, ettei edes yritä ymmärtää toisia ja toisten näkökulmia.

Nothing is as practical as a good theory

Vuorovaikutuksen hallitsemista pohdiskeltaessa on selvitettävä muutamia perustavanlaatuisia kysymyksiä. Mitä vuorovaikutus on, millaisia lainalaisuuksia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyy ja mitä siitä voidaan tietää? Useat elämän osa-alueet tulevat näkyväksi, todentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Maailmaa koetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ei vain suorien aistihavaintojen kautta (sosiaalisesta konstruktionismista esim. Denzin & Lincoln 2005; Foster & Bochner 2008). Toki teoriat selittävät vuorovaikutusta erilaisista ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista, ja vuorovaikutuksen tarkastelun kohteet ovat moninaiset. Osa vuorovaikutuksen teorioista esittelee vuorovaikutuksen ideaalitilanteina, joihin tulisi pyrkiä (esimerkiksi ryhmäviestinnän tutkimustraditiossa). Ideaaleihin kuuluu myös olettamuksia siitä, että ihmisillä olisi tarve ja kyky pyrkiä noihin ihanteellisesti sujuviin vuorovaikutustilanteisiin (esimerkiksi funktionaalinen näkökulma ryhmän päätöksentekoon Gouran & Hirokawa 1996). Ihminen nähdään usein rationaalisena olentona.

Vuorovaikutuksen ilmiöille on tyypillistä ja jopa ominaista se, että niiden erilaiset osa-alueet ja tekijät eivät itsessään vaikuta vuorovaikutukseen kielteisesti tai myönteisesti. Sen sijaan nuo vaikutukset tai yhteydet ovat dynaamisia, relationaalisia ja kontekstuaalisia, eli saavat erilaisia merkityksiä ja painoarvoja eri tilanteissa. Joskus nuo merkitykset muuttuvat, kun uudet tilanteet, kokemukset, tiedot ja kohtaamiset kumuloivat tai täsmentävät alkuperäistä tilannetta – tai jopa korvaavat sen. Vaikka vuorovaikutukseen voi kehittyä kaavoja ja rutiineja, se ei missään tapauksessa ole staattista tai samanlaisena toistuvaa. Vuorovaikutukseen vaikuttaa lukematon joukko erilaisia muuttujia ja tekijöitä, jotka ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Tietenkin, koska ihmiset eivät ole staattisia. Eivätkä ihmiset (aina) ole rationaalisia, johdonmukaisia, tai toimi ihanteiden mukaan. Kaiken toimintamme ei myöskään tarvitse olla hallittua, tehokasta tai näennäisesti järkevää.

Voiko kompleksisuutta hallita?

Joskus tämä kaikki monimutkaisuus tuntuu vähän liiankin, no, monimutkaiselta! Huomaankin ajattelullisen ansan. Miten mielekästä on tutkia vuorovaikutusta, kun se tuntuu olevan niin monen tekijän ja tilanteen hallitsematon yhtälö? Miten tutkimustietoa voi soveltaa käytäntöön? Miten esimerkiksi työyhteisössä tulisi suhtautua teknologian käyttöön, kun tutkimustulokset teknologian käytöstä osoittavat, että se voi vaikuttaa työskentelyyn myönteisesti, kielteisesti, epäsuorasti ja suorasti – tai ei vaikuta mitenkään (esim. Raappana 2018; Gibbs ym. 2017)? Olisi helppoa kohauttaa olkapäitään ja todeta, että eipä sitä pieni ihminen voikaan työyhteisönsä vuorovaikutusta hallita tai ennakoida. Vaikka vielä mukavampaa olisi osata antaa joku vinkki, joku oikea vastaus siihen, miten toisten ihmisten kanssa tulisi olla vuorovaikutuksessa.

Mutta eikös se vuorovaikutuksen asiantuntijan osaaminen olekin juuri sen ymmärrys, että mitään kikkakolmosia ei ole? Vuorovaikutus ja sen merkitys luodaan yhdessä ja niin vuorovaikutuksesta kuin sen merkityksistäkin voidaan yhdessä keskustella, rakentaa sitä haluttuun suuntaan ja jälleen tarkistaa kurssia, jos ja kun se tuntuu aiheelliselta. Teknologiaesimerkkiä jatkaakseni: teknologia ei ohjaa vuorovaikutusta, vaan me ihmiset. Voimme yhdessä, vuorovaikutuksessa, sopia sen käyttötavoista, mahdollisuuksista ja muokata sen käyttöä tarpeisiimme sopivaksi.

Tiede, järjestelmällisesti tutkittu tieto ja teoretisointi ovat tärkeitä juuri käytännön kannalta. Ja sen hallinnan kannalta. Tutkimustulokset voivat olla hajautuneita, eikä niiden ymmärtäminen ole aina yksinkertaista. Mutta ei kuulu ollakaan. Vuorovaikutus on kompleksista, eikä sitä kuulu yksinkertaistaa. Erilaiset näkökulmat, teoriat ja tutkimustulokset osoittavat, että lähestymistapoja on useita. Tulkintoja on useita. Vuorovaikutuksen syvällinen ymmärtäminen edellyttää sen luonteen kokonaisvaltaista tuntemista, niidenkin asioiden välillä, jotka toistuvat ja joita voi pyrkiä hallitsemaan ja ennakoimaan (niitäkin tietysti on!). Hallitseminen tarkoittaakin ehkä tietoa siitä, mitkä ovat niitä vuorovaikutuksessa tapahtuvia ilmiöitä ja niiden reunoja, ilmiöiden variaatioita ja vaihtoehtoja, erilaisia versioita ja toteutumia, erilaisia tarinoita ja kokemuksia. Ja sitä, että varautuu joustamaan ennakkoon ajattelemastaan. Ehkäpä kaikkea vuorovaikutusta ei ole tarkoituksenmukaista pyrkiä hallitsemaan, mutta sen ymmärtämisessä tutkimus auttaa. Ja vuorovaikutuksen ammattilainen, heh.

Mitra Raappana

FT, yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitos

Kirjallisuus

Denzin, N. K. & Lincoln, Y. S. 2005. The discipline and practice of qualitative research. Teoksessa N. K. Denzin & Y. S. Lincoln (toim.) The Sage handbook of qualitative research. 2. painos. Thousand Oaks: Sage, 1–28.

Foster, E. & Bochner, A. P. 2008. Social constructionist perspectives in communication research. Teoksessa J. A. Holstein & J. F. Gubrium (toim.) 79 Handbook of constructionist research. New York: The Guilford Press, 85– 106.

Gibbs, J., Sivunen, A. & Boyraz, M. 2017. Investigating the impacts of team type and design on virtual team processes. Human Resource Management Review.

Gouran, D. S. & Hirokawa, R. Y. 1996. Functional theory and communication in decision-making and problem-solving groups. Teoksessa R. Y. Hirokawa & M. S. Poole (toim.) Communication and group decision making. Thousand Oaks: Sage, 55–80.