Lukion vuorovaikutuksen opetus muuttuu – kuuleeko yliopisto?

Tänä syksynä lukioissa on alettu opiskella uusien opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti. Opetussuunnitelmauudistuksessa vuorovaikutuksen opetuksen profiilia on nostettu, ja etenkin äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineessa vuorovaikutusosaaminen asettuu nyt selvästi keskeisemmäksi opetuksen tavoitteeksi. Jokainen lukiolainen opiskelee tästä lähin kaksi pakollista vuorovaikutuksen moduulia (yht. 2 op) ja osa lisäksi valinnaisen vuorovaikutuksen moduulin (2 op).

Vuorovaikutukseen liittyviä oppimistavoitteita ja -sisältöjä on opetussuunnitelmauudistuksessa monipuolistettu, tarkennettu ja muutettu vaativammiksi. Vuorovaikutustaitojen, vuorovaikutukseen liittyvien tietojen ja myönteisten vuorovaikutusasenteiden lisäksi erityistä painoarvoa on annettu vuorovaikutukseen kytkeytyvälle metakognitiiviselle osaamiselle. Uusi opetussuunnitelma ohjaakin oppijoita vahvasti myös vuorovaikutuksen havainnoinnin, analysoimisen ja ymmärtämisen pariin.

Mikäli uudistunut opetussuunnitelma vaikuttaa täysimittaisesti opetuksen arkeen, voidaan olettaa, että lukiotaan päättävien vuorovaikutusosaaminen on jatkossa aiempaa vahvempaa ja etenkin heidän kykynsä ymmärtää ja analysoida vuorovaikutusta on jo lukiossa saanut kohtalaisen perustan.

Miten tämä lukiotason muutos voi vaikuttaa viestinnän yliopisto-opetukseen? Esittelen kolme skenaariota ja yhden hartaan toiveen.

Kasvaako viestinnän koulutusohjelmien vetovoima entisestään?

Toiveikkaana heitän ilmoille ajatuksen siitä, että muutos lukion vuorovaikutuksen opetuksessa voi tarkoittaa viestinnän tutkinto-opetukselle tunnettuuden lisääntymistä, koulutusohjelmien entistäkin vahvempaa vetovoimaa ja yhä isompia hakijamääriä. Ehkä hakijoilla ja opintoihin valituilla voi olla myös aiempaa realistisempi käsitys viestinnän yliopisto-opetuksen luonteesta.

Aiheellinen kysymys onkin, tuleeko lukioihin ja lukiolaisille saada tulevaisuudessa riittävästi tietoa eri yliopistojen viestinnän tutkinto-opetuksen ja tutkimuksen erilaisista profiileista. Potentiaaliset hakijat kykenevät ehkä pohtimaan erilaisia painotuksia nykyistä analyyttisemmin, jos vuorovaikutus, sen peruskäsitteet ja osa keskeisistä tarkasteltavista ilmiöistä ovat jo joiltain osin tuttuja.

Arvelen kuitenkin, ettei esimerkiksi tutkintovaatimuksille aiheudu kovin voimakasta muutospainetta. Viestinnän koulutusohjelmiin lienee aina hakeutunut ja valikoitunut niitä, joilla jo valmiiksi on tietoa ja motivaatiota. Lisäksi yliopistotason tutkinto-opetus syvenee ja monipuolistuu niin varhaisessa vaiheessa, että joidenkin lukiossa käsiteltyjen asioiden mahdollinen kertaaminenkin lienee vain hyväksi.

Uusia kysymyksiä viestinnän ja vuorovaikutuksen kielikeskusopetukselle

Viestinnän ja vuorovaikutuksen kielikeskusopetukselle avautuu kiinnostavia, ehkä haastaviakin kysymyksiä. Jos jatkossa jo lukiotasolla on omaksuttu vuorovaikutuksen peruskäsitteitä ja ilmiöitä, kannattaako niitä opiskella uudestaan?  Onko mahdollista tai toivottavaa lähteä suoraan vaativammalta ja syvemmältä tasolta? Entä kuinka silloin huolehditaan niistä opiskelijoista, jotka edelleen tarvitsevat tukea vuorovaikutusosaamiseensa aivan perustasolla?  Yhden tai kahden opintopisteen laajuisissa opinnoissa kysymys on merkittävä, sillä aikaa sekä kertaamiseen että syventämiseen on niukasti.

Kielikeskuksissa opiskelijoiden vuorovaikutusosaamisen laaja variaatio ja opetuksen suuri eriyttämistarve ovat varmasti jo nyt arkea. On kuitenkin mahdollista, että eriyttämisen merkitys entisestään korostuu lukiouudistuksen jälkeen. Tulisiko pakollisissa kieli- ja viestintäopinnoissa jatkossa tarjota opiskelijan valittavaksi vuorovaikutuksen osalta suoraan joko perus- tai edistyneempi taso?

Entä mitä vuorovaikutuksen opiskelun vaativampi tai syvempi taso kielikeskuksissa voisi tarkoittaa? Syvennyttäisiinkö opinnoissa vuorovaikutukseen liittyviin tietoihin ja metakognitioihin, vuorovaikutustaitoihin vai vuorovaikutusasenteisiin ja viestijäkuvaan? Niihin kaikkiin? Olisiko opiskelijan itse mahdollista päättää, mitä vuorovaikutusosaamisen osa-aluetta hän haluaisi painottaa, mitä hän eniten tarvitsisi?  Vai tarkoittaisiko edistyneempi taso opiskelijalle mahdollisuutta valita suoraan jokin vuorovaikutuksen teema – vaikkapa konfliktiratkaisu tai vuorovaikutusetiikka – johon hän haluaisi pakollisten kieli- ja viestintäopintojensa osana perehtyä?  Olisivatko tällaiset valinnanmahdollisuudet laajassa mittakaavassa edes mahdollisia, kun kyse on vuositasolla erittäin isoista opiskelijavolyymeista?

Vuorovaikutusosaaminen on jatkuvasti yhä keskeisempää niin työelämässä kuin yhteiskunnallisessa toiminnassakin. Siksi on tärkeää, että kielikeskusten vuorovaikutuksen opetus hyödyntää lukiotasolla saatua osaamispohjaa mahdollisimman laajasti ja linjakkaasti.

Erityishuomio äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaksi opiskeleviin

Siinä missä edellä mainitut skenaariot ovat pitkälti vielä spekulaatiota, yksi muutostarve on jo nyt ilmeinen. Jotta lukion opetussuunnitelman muutos aidosti käytännön tasolla toteutuu, tarvitaan lukio-opettajia, joilla on riittävät tiedolliset ja taidolliset valmiudet vuorovaikutuksen opettamiseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että etenkin äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaksi opiskelevien tutkintovaatimuksiin pitäisi sisältyä riittävä määrä viestinnän/vuorovaikutuksen opintoja. Äidinkielen opettajat kantavat suurimman vastuun vuorovaikutuksen opetuksesta lähes kaikilla kouluasteilla. Uuden opetussuunnitelman mukaisessa lukio-opetuksessa heidän tulisi pystyä kehittämään opiskelijoiden vuorovaikutusosaamista jo varsin moniulotteisesti. Opetuksessa tulisi muun muassa pystyä avaamaan ja jäsentämään useita erilaisia vuorovaikutussuhteiden ja -tilanteiden ilmiöitä, vuorovaikutussetiikkaa, palautevuorovaikutusta sekä esiintymisjännitystä ja vireystilaa – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Tällä hetkellä äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajien yliopistotutkintoihin sisältyy viestinnän/vuorovaikutuksen opintoja keskimäärin varsin vähän. Lisäksi opintojen määrässä, tavoitteissa ja sisällöissä on suuria yliopistokohtaisia eroja. Hyvin suppeaksi tai pinnalliseksi jäävät opinnot johtavat ilmeiseen ongelmaan: Miten voi laadukkaasti opettaa aihealuetta, jota ei itse ole opiskellut juuri lainkaan?

Ehkä siksi nostankin polttavimmaksi muutostarpeeksi sen, että äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaksi opiskelevien tutkinnoissa viestinnän/vuorovaikutuksen opinnot saisivat kaikissa yliopistoissa tarvitsemansa sijan. Keskeistä olisi myös pohtia, millaista viestinnän ja vuorovaikutuksen täydennyskoulutusta yliopistot voisivat tarjota ammatissaan jo toimiville opettajille.

Toivomus meille kaikille

Lukion vuorovaikutuksen opetuksessa on juuri nyt nupullaan tärkeä muutos, joka parhaimmillaan säteilee myönteisiä vaikutuksia myös muille kouluasteille, ehkä työelämään ja yhteiskuntaankin. Myönteiset kehityskulut eivät kuitenkaan ole itsestään selviä. Esimerkiksi äidinkielen opettajien kentällä vuorovaikutuksen opetuksen keskeisempi rooli herättää osin myös ristiriitaisia tunteita ja vastustusta. Huolta kannetaan esimerkiksi siitä, heikentääkö uudistus kirjallisuuden tai kielen oppimista, miten opettajan oma osaaminen riittää tai kuinka vuorovaikutuksen opetus onnistuu isoissa ryhmissä ja tiukassa aikapaineessa.

Toivonkin, että kaikki me vuorovaikutuksen asiantuntijat pyrkisimme aktiivisesti tukemaan muutosta ja sen parissa työskenteleviä opettajia, purkamaan vastakkainasetteluja sekä tuomaan myös julkisessa keskustelussa säännöllisesti esiin, miten syvästi merkityksellisestä ja tärkeästä asiasta vuorovaikutuksen oppimisessa on kyse. Sillä – summa summarum – jokainen lapsi ja nuori ansaitsee koulutaipaleellaan tavoitteellisen, turvallisen, pitkäjänteisen ja kannustavan mahdollisuuden kehittää vuorovaikutusosaamistaan.

Suvi-Tuuli Murumäki rintakuvassa

Suvi-Tuuli Murumäki

Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto